"Tässäpäs minulla vasta on oiva vartio", murahti linnanvouti. "Sillä aikaa kun te täällä pelaatte, annatte te arkkipiispan tuolla alhaalla heittää teistä arpaa paholaisen kanssa. Minä kehoitan teitä pitämään häntä tarkasti silmällä. Jos hän pääsee teiltä karkuun, niin voitte olla yhtä varmat hirsipuusta kuin olisi teillä jo nuoransilmukka kaulanne ympärillä, ja selvä ilma jalkojenne alla. No antaapas olla, katsotaanpa mitä hän siellä hommailee!" Näin sanoen linnanvouti kumartui lattiassa olevan kolon kohdalle. "Luulenpa hänen nukkuvan", kuiskasi hän, "hän makaa aivan liikkumatonna selällään."
"Siihen hän on melkein kahleittensa pakoittama, ja senkinvuoksi, ettei menehtyisi löyhkään", sanoi kokki.
"No niin", vastasi linnanvouti, "eivät mitkään keinot ole halveksittavia, jos ne vain voivat pelastaa sielun kadotuksesta. Katsokaapas, juuri senvuoksi minä annan tuon paatuneen syntisen maata tuolla alhaalla vuoteellaan aivan niinkuin hän itse sen on valmistanut omassa epäsiisteydessään. Vain yksinkertaiset ihmiset voivat sitä kutsua julmuudeksi. Kuinka kauan luulet sinä paatuneimmankaan syntisen kestävän moista vankeutta mieltään muuttamatta ja ryömimättä ristin luo?"
"No, siinä te, isäntä, olette totisesti oikeassa. Te olette hurskaasti ja isällisesti ottanut hänet huostaanne, vieläpä te jalomielisyydessänne saatatte itsenne, kuninkaan vihan ja epäsuosion alaiseksi, ainoastaan harjoittaessanne totista kristillistä hyväntekeväisyyttä koettaessanne pelastaa vangitun sielua. Mutta hän ei taida siitä suuriakaan välittää. Hänen vastahakoisuudellaan ei ole vertaa. Voitteko uskoa, isäntä, että huolimatta kaikesta siitä minkä teette hänen käännyttämisekseen, kiroaa hän teitä kuitenkin joka hetki, toivoen teidän saavan kärsiä tuhat kertaa enemmän tuskia kuin mitä te pelkästä kristillisestä rakkaudesta annatte tulla täällä hänen osakseen."
"Sen kyllä uskon, Martti. Tuollaisilta ihmisiltä ei koskaan voi odottaa kiitollisuutta. Mutta onpa tuo ullakon katto totisesti kurjassa kunnossa", mutisi vouti vilkaisten ympärilleen. "Avotaivaan alla ei hänen sentään anneta maata; se voisi käydä vaaralliseksi."
"Sellaisena se on teidän määräyksestänne", jatkoi kokki teeskennellyllä äänellä ja töllisteli yksinkertainen ilme kasvoillaan katossa oleviin reikiin. "Muutenhan ei voisi sataa sen kirotun paholaisen päälle. Eipä hän taida päästä lentämään lepakkojen kanssa katon läpi, ja yökylminä on piskuinen sade- ja raekuuro sangen terveellinen keino saamaan hänet synnintuntoon."
"No niin, se on totta, olenhan itse tavallani sen niin määrännyt. Mutta kaikella täytyy olla määränsä, ei saa näyttää siltä, että minä tahallani annan katon rappeutua. Pahoilla kielillä on muutenkin tarpeeksi juoruilemista. Huomenna on katto korjattava. Muutamia pienempiä reikiä voitte jättää jälelle, ne eivät pistä silmään. Raitis ilma on terveellistä, ovatpa vähäinen sade ja lumikin hyödyksi. Katsokaas lapseni, ei putoa yksikään sadepisara maahan, tulematta keinoksi, joka edistää paatuneen syntisen käännyttämistä."
"Voi hyvä isäntä", huudahti Martti liikutuksesta värähtelevällä äänellä pannen kätensä ristiin, "teistä olisi helposti voinut tulla piispa; te puhutte usein niin mieltäylentävästi ja liikuttavasti, että kyyneleet kohoavat silmiini."
"No niin!" vastasi linnanvouti itserakkaasti hymyillen. "Minutkin oli kerran määrätty hengelliseen säätyyn, mutta vaikka en saanutkaan tonsuuria, niin opinhan minä kuitenkin monta hauskaa ja hyödyllistä totuutta, ja täytyyhän myös osata käyttää niitä elämässä itsensä ja lähimäistensä pelastukseksi."
"Niin, niin, isäntä", jatkoi Martti hartaan näköisenä. "Kunpa vain voisi sanoa sen yhtä hyvällä omallatunnolla kuin te. Taitaapa kyllä olla teidän hurskaalle kristilliselle mielellenne ja herkälle sielullenne kovinkin raskas tehtävä tuollaisena verikoirana ja pyövelinä ärsytellä vankiraukkaa. Sellainen hyveellinen verikoira ja pyöveli —"