KAHDEKSAS LUKU.
Kreivi Geertin kuolinkellot olivat vaienneet. Tuli ilta ja aamu, ja jälleen ilta. Vanha, uskollinen Arvi tuijotti taas hänen herransa nukkuessa ristikon läpi prinssi Oton vankitornissa. Oli pimeä. Täysikuu oli paksujen sadepilvien peitossa ja ukko ei täydellisesti saattanut erottaa kaikkia esineitä. Mutta hän huomasi levottomana äänekästä hevosten ja sotaväen melua pihalla ja nyt eroitti hän valtavan, käskevän äänen: "Me emme ota ketään vangiksi. Henki hengestä! Tuhansien veri vuotakoon suuren kreivi Gerhardin tähden! Hänen murhaajainsa täytyy astua mestauslavalle!"
Monien sotaisten äänien hurja suostumushuuto keskeytti ankaran sotapäällikön puheen, ja niiden soihtujen valossa, jotka nyt sytytettiin, näki Arvi pitkän, mustaan ja loistavaan varustukseen puetun ritarin nousevan hevosen selkään. Vakava linnanvouti itse piteli jalustinta. "Vartioi minun kalleimman verikostoni panttia, linnanvouti!" kaikui taas hänen korviinsa rautapukuisen sotilaan metallinsointuinen ääni. "Jollei sitä siihen mennessä ole lunastettu, kun täysi kuu jälleen paistaa tälle tornille, niin sinä tiedät kenenkä päät sen tulee valaista."
Arvi näki säkenöivässä soihdunvalossa synkän linnanvoudin nyökkäävän ja viittaavan linnan korkeinta vallitöyrästä kohti, jolle oli pystytetty korkeaan, mustaan paaluun kiinnitetty pyörä. Ritari nyökkäsi myöntävästi, ja linnanvouti peräytyi, hänen korskuvan sotaoriinsa tieltä. Päällikkö ja hänen sotilasjoukkonsa ratsastivat nopeasti linnanportin kautta ulos, ja jälleen oli pimeää ja hiljaista kuin haudassa. Mutta nyt ilmestyi täysikuu raskaiden huhtikuunpilvien lomasta. Arvi katsoi taaksensa onnetonta herraansa, joka vielä nukkui tyynesti. Kuunvalo lankesi torniin ja valaisi vangin kalpeat kasvot, ja hän hymyili lempeästi unissaan. Arvi polvistui hänen sänkynsä viereen kädet ristissä ja huokasi tukahtuneella äänellä: "Armollinen Jumala, kuukauden päästä —. Ei, sen Kaikkivaltias estäköön! Eihän tämä ole Pyhänhengensaari. — Sellaista näkyä en minä tahdo nähdä toista kertaa —"
"Kiinnittäkää risti minun rinnalleni, arvoisa isä", kuiskasi nyt Otto hiljaisella äänellä unissaan. "Katsokaa kuinka kauniisti kuu valaa loistettaan haudoille! Tanskan valtaistuin on kuitenkin vielä pystyssä — parempi sukupolvi kukoistaa sen ympärillä — Menkäämme taisteluun Jumalan valtakunnan puolesta!"
"Anna hänen hurskaiden uniensa toteutua, Herra minun Jumalani!" rukoili Arvi. "Anna minun seurata häntä ristin alla sinun istuimesi juureen!" Senjälkeen nojasi hän harmaan päänsä vuodetta vastaan ja nukahti hiljaa kivilattialle, herransa jalkojen juureen. Mitä Arvi Smålantilainen oli nähnyt ja kuullut illalla ristikon läpi prinssin vankitornissa, säilytti hän synkkänä salaisuutena sielussaan. Aamulla ei hän ollut aivan varma siitä, oliko hän kuullut oikein, ehkä verinen pää jota ensi täysikuun täytyisi valaista, olikin vain hänen oman mielikuvituksensa tuote, joihin synkkien ja veristen muinaismuistojen kanssa usein sekaantui hänen raskasmielisiä tulevaisuuden näkyjään.
Pian levisi kuitenkin huhu yli Tanskanmaan Holsteinin kreivi Henrikin kostoretkestä hänen isänsä murhaajia ja kaikkia tanskalaisia vastaan. Mitään suurta sotajoukkoa eivät nuoret kreivit saattaneet heti haalia kokoon; siihen luotettiin Tanskassa. Tätä sotaista yritystä pidettiin ainoastaan kreivi Henrikin synkän mielialan hurjana ja tavattomana purkauksena. Ja sotaa kreivi Geertin poikia vastaan pidettiin enemmänkin pienenä henkilökohtaisena kostoretkenä, joita siihen aikaan niin usein tapahtui yksityisten linnanherrojen ja ritarien välillä, kuin maalle ja valtakunnalle vaarallisena ja merkittävänä yrityksenä. Jyllannissa kerrottiin hautajaisten jälkeen Izehoessa, että kreivi Juhana oli heti noussut maihin Själlannissa mukanaan kourallinen hurjia holsteinilaisia. Mutta itse Holsteinissa kerrottiin ylvästellen suuresta voitosta, jonka katkeroitunut verikostaja olisi saavuttanut Marienburgin luona, mutta josta kellään ei ollut lähempää tietoa, ja missä kolmesataa holsteinilaista olisi hakannut maahan yli kaksituhatta tanskalaista. Ei kukaan tiennyt mitä pitäisi luulla näistä huhuista, jotka joka päivä kasvoivat ja vaihtuivat. Muutamana päivänä puhuttiin myös koko Holsteinissa, että kreivi Henrik oli vanginnut itse Niilo Ebbesenin ja antanut elävänä kiduttaa ja teilata hänet. Mutta nämä huhut kumottiin pian, ja olivat ainoastaan vallitsevan katkeruuden ja kostonhimon ilmauksia, jotka tunteet kaikki holsteinilaiset jakoivat Geertin poikien kanssa. Se oli kuitenkin varmaa, että juutilaisten ja holsteinilaisten välillä oli tapahtunut verisiä taisteluja ja että kreivi Henrik jo oli osoittanut sitä kestävyyttä ja järkähtämätöntä rohkeutta, jotka hankkivat hänelle lisänimen "raudankova". Ensimäisinä neljänä viikkona kreivi Geertin kuoleman jälkeen ja koko ajan pääsiäisen ja helluntain välillä, maiden ja metsien vihertäessä ja kevään levittäessä ihanuuttaan Tanskaan ja Holsteiniin, vallitsi synkkä ja vihamielinen mieliala molempien kansojen välillä. Väliin puhuttiin uudesta kauheasta sodasta, jossa keisari ja monet saksalaiset ruhtinaat tahtoivat auttaa Tanskan prinssiä Valdemaria ja hänen maamiehiään Holsteinin kreivejä ja Slesvigin herttua Valdemaria vastaan, joka nyt jälleen alkoi vaatia Tanskan kruunua; väliin kerrottiin taas, että rauha oli solmittu kreivi Juhana lempeän, Stig Antinpojan ja piispa Svenin välityksellä ja että Spandaussa oli tehty sopimus, joka toukokuun kuluessa vahvistettaisiin tärkeässä ruhtinaskokouksessa Lübeckissä. Vihdoin kuultiin ihmetellen, että sovinto todella oli solmittu Lübeckissä sotivien herrojen ja ruhtinaiden välillä sunnuntaina ennen helatorstaita, ja että tämä sopimus oli yhtä kunniakas Tanskalle, kuin Holsteinin kreivejä ja Slesvigin herttuoita tyydyttävä.
Kaiken tämän kestäessä istui prinssi Otto vielä vankilana Rendsburgin linnassa. Täysikuu paistoi jälleen hänen vankitorniinsa, ja vanha Arvi vapisi nuoren ruhtinaansa hengen puolesta. Mutta kaikki jäi entiselleen. Ei nähty vihollisia eikä ystäviä. Ankara linnanvouti piti tornin ja linnan vahvasti vartioituna. Prinssi ja hänen palvelijansa vastaanottivat ruokavaransa tavalliseen aikaan seinässä olevasta luukusta, ja pyhäpäivinä he voivat kuulla tornikamariin kuorolaulun linnankappelista.
Eräänä aamuna prinssi havahtui surullisesti huoaten. Kevätaurinko paistoi ystävällisesti hänen vankilaansa, ja kappelin kello soi juhlallisesti. "Eikö tänään ole helatuorstai, Arvi?" kysyi hän. "Minä uneksin olevani vapaa ja kirkossa, ja pienten kuoripoikien laulu Kristuksen taivaaseen astumisesta kaikui niin ihanalta. Suotaneeko minulle vielä sitä iloa, että saisin polvistua kristillisessä kirkossa. — Kuuletko, nyt soitetaan aamujumalanpalvelukseen!"
"Varmasti on pyhäpäivä", vastasi Arvi hajamielisesti katsellessaan ulos ikkunasta. "Mutta kas, nyt tänne tulee vieraita, herra prinssi. Musta, rautapukuinen herra ratsastaa sisään linnanportista. Taitaapa olla itse Rauta-Henrik, niinkuin ne häntä kutsuvat. Teidän setänne on myöskin siellä ja monta ylhäistä herraa. Jumala suokoon heidän tuovan kilvessään hyviä sanomia."