Sven Tröst luki Folgvardin katseesta sen kärsimyksen, joka häntä kalvoi, ja syvästi liikutettuna hän puristi ritarin kättä. Hän oli tänä iltana itse samanlaisessa mielentilassa. Musta Sven oli paria tuntia aikaisemmin tuonut Brattingborgiin monenlaisia uutisia. Björnsholmin Stig Antinpoika oli kohonnut niin korkealle kuninkaan suosioon, että hänet oli nimitetty kuninkaalliseksi maaherraksi Virossa, ja häntä odotettiin joulun ja uudenvuoden välillä Björnsholmiin, mukanaan suuri joukko vieraita ylimyksiä. Silloin tuotaisiin sinne myöskin hänen tyttärensä Saarenluostarista, minne hän oli ollut suljettu noviisina kolme kuukautta. Kuninkaan ja hänen mahtavan isänsä tahdosta ei Agneta-neito saisi haudata kauneuttaan ja nuoruuttaan luostariin, vaan naitettaisiin hänet Podebuschille Rügenistä, jolle hänen kyllä yleisesti tiedettiin antaneen rukkaset, mutta jonka rakastettavaa ja miellyttävää olentoa hän ei nyt enää muka voinut vastustaa. Uudenvuodeniltana vietettäisiin heidän häänsä Björnsholmissa. Tämä yleisesti tunnettu huhu oli saattanut Sven Tröstin sellaiseen mielialaan, että jokainen sana ritari Folgvardin rakkauslaulussa oli ilmaisu hänen omasta tuskastaan ja epätoivostaan. Mutta samassa laulu elähytti hänen rohkeuttaan ja hänen sielunsa salaista toivoa siitä, että ihana Agneta ehkä kuitenkin rakasti lapsuudenystäväänsä, vaikkei hän sitä koskaan ollut ilmaissut, vielä vähemmin antanut hänelle minkäänlaista toivoa tai lupausta. "Niin totisesti!" huudahti hän hypähtäen paikaltaan.
"Ylös päiväänpäin, kuink' oksassaan —"
"Mitenkä se olikaan taas, Folgvard? — Oi, laula se säe uudelleen!"
Ritari Folgvard nousi ylös ja alkoi taas katse hurjasti loistaen ja takkatulen valojen leikkiessä hänen kalpeilla poskillaan:
"Ylös päiväänpäin kuink' oksassaan kesähedelmä kohoaakin, — kun Jumala suo, se aikanaan alas putoo kuin putoaakin."
"Aivan niin!" huudahti Sven Tröst. "Se putoaa, — sen täytyy pudota — muuten on koko elämä katalaa, inhottavaa valhetta —"
"Ja haukka kuin ylhäällä istuukin, —"
Eikö ollut niin, uljas Folgvard?
"Pedot kuinka ärjyneekin,"
jatkoi Folgvard katseella, joka melkein peloitti tarkkaavaa talonemäntää —