Seuraavana aamuna kuningas ratsasti iloisesti metsästämään Vordingborgin kaupungin läpi, mukanaan ritari Podebusch, Stig Antinpoika ja hänen lukuisat, iloiset ritarinsa. Kaikki levottomuus ja tyytymättömyys kaupungista oli kadonnut. Piispa Sven oli kyllä kiihtyneenä ja vihaisena poistunut hovista palatakseen Aarhuusiin, eikä hänen lausuntonsa kuninkaan maallisista neuvonantajista olleet juuri lievimpiä. Mutta Stig Antinpojan kautta olivat asukkaat taas saaneet mitä parhaat ajatukset heidän nuoren kuninkaansa hurskaudesta, ja samalla hän oli vahvistanut sotarahastoa kaupungin rikkaimmilta miehiltä hankitulla lainalla, joilla kirkonaarteet lunastettiin häpäisevistä sotilaskäsistä ja säilytettiin varovaisempaan käyttöön. Hän hymyili riemuitsevasti tälle petolliselle keksinnölle. Kuningas nyökäytti hänelle nauraen. Ritari Podebusch heitti hellän katseen: neitsyttorniin, missä hän luuli nähneensä vilahdukselta kauniin Agneta rouvan ristikkojen takana, ja illalla hän vastaani otti metsästysseurueen pienellä Gurrella, missä hänen sisarensa elävöitti vapaan, kevytmielisen seurustelun iloisella mielellään ja hurmaavilla lauluillaan.
VIIDESTOISTA LUKU.
Sven Tröst oli sillaikaa hurjalla innolla seurannut ryöstetyn vaimonsa jälkiä ja oli ennen iltaa Vordingborgissa. Kun metsästysseurue torvien soidessa ja iloisesti leikkiä laskien palasi linnaan, seisoi Sven Tröst mitä suurimman levottomuuden vallassa neitsyttornin edustalla, ja piiloutui erään pilarin taakse, Agnetan laulaessa surullista laulua Stig-marskin tyttäristä, joista hän vankilassaan löysi niin monta muistoa. Ilmaistessaan näin suruaan hän oli kuulevinaan ulkopuolelta jonkun mainitsevan nimeään. Mutta hän oli aamupäivällä nähnyt ritari Podebuschin julkeasti luovan katseita hänen ristikkoikkunaansa; hän ei senvuoksi uskaltautunut enää sinne. Nyt kuului linnanpihalta metsästystorvia ja hevoskavioiden kapsetta, ja hän piilottautui vankilansa etäisimpään soppeen. Tuskin oli kotiinpalanneen metsästysseurueen hälinä tauonnut, niin hän kuuli taas nimeään mainittavan äänellä, jonka hän luuli tuntevansa; mutta samassa kuului aseiden helinää tornin ulkopuolelta hiljaisena kevätiltana. Tuskallisen aavistuksen valtaamana hän juoksi ristikolle, ja näki sotilasjoukon vievän haavoitettua ritaria, niin kutsuttuun vesitorniin, joka oli vastapäätä hänen vankilaansa. "Suuri Jumala, se oli hän!" huudahti Agneta ja vaipui vaikeroiden kovalle vankilanlattialle.
Kun hänen vankilanovensa avattiin ja taasen sulettiin makasi hän vielä polvillaan, pää muuria vasten ja kädet itkettyneillä silmillä. Epätoivossaan Agneta ei huomannut, että joku oli saapuvilla, ennenkuin kynttilän valo pisti hänen silmiinsä, ja hän kuuli naisäänen, puoleksi käskevällä, puoleksi säälivällä äänellä sanovan: "Nouse ylös, kurja! Kuka sinä olet?"
Agneta nousi ja poisti kädet kauneilta, itkettyneiltä silmiltä, pyyhkäisten pitkän, märän tukan otsaltaan. Vielä surussaankin ja raskaudessaan hän oli niin häikäisevän kaunis seisoessaan vieraan naisen edessä, joka kuitenkin katseli häntä hunnun takaa, että tämä hämmästyneenä astui askeleen taapäin huudahtaen: "Haa, miten kaunis! — Ja nyt jo uskottomuuden uhri", lisäsi hän hiljemmin ja polkaisi kovaa lattiaan. "Kuka sinä olet, petetty olento?" jatkoi vieras ylpeällä ja käskevällä äänellä. "Tunnetko sinä itse huonoutesi ja alhaisen tilasi häpeällisyyden? Elä salaa mitään — minä tiedän kaikki. Tämä salaperäinen vankeus tarkoittaa aivan toista rikosta kuin mitä tahdotaan olettaa — täällä ei salata vain sinun, vaan myös erään korkeamman henkilön häpeää. Puhu kurja! Sinä näet, että minulla on tarkat tiedot."
"Kuka lienettekin, joka näin minua puhuttelette, niin olette saanut väärät tiedot", vastasi Agneta, ja tunne hänen loukatusta kunniastaan ja arvostaan antoi hänelle rohkeutta. "Minä en tiedä mistä rikoksesta ja häpeästä te puhutte. Minä olen vihitty vaimo. Minut on väkivaltaisesti ja petoksella eroitettu minun miehestäni ja viety tähän vankilaan, missä tarkoituksessa, sitä en tiedä. Mutta onneton minä olen. Täytyykö vielä lisäksi ensimäisen elävän olennon, joka puhuttelee minua täällä, loukata minua alhaisella epäluulolla."
"Onko puheenne totta?" kysyi vieras kiihkeästi ja heitti hunnun syrjään. "Elkää uskaltako pettää Tanskan kuningatarta!"
Nuori Helvig kuningatar seisoi hänen edessään; mutta Agneta tuskin tunsi hänet. Loukattu ylpeys ja kalvava mustasukkaisuus, ehkä lisäksi salaiset kärsimykset, olivat nuoren kuningattaren poskilta riistäneet sen punan, joka hänen hääpäivänään viime kesänä monen silmissä oli tehnyt hänet niin kauniiksi. Nyt oli hänen terävissä piirteissään katkeruuden ja intohimon ilme, joka teki hänet kymmentä vuotta vanhemman näköiseksi.
"Minun kuningattareni!" huudahti Agneta hämmästyneenä. "Onko se mahdollista? Tuleeko kuningatar Helvig minun luokseni vankilaan? Silloin olkoon itse panettelija kiitetty, jonka väärä ilmianto toi teidät tänne! Te ette anna heidän riistää onnetonta vaimoa mieheltään — te hankitte minulle oikeuden ja vapauden — te puolustatte jalomielisesti minua ritari Podebuschia vastaan ja myöskin sitä sydämetöntä miestä vastaan; joka kutsuu itseään minun isäkseni. Te pyydätte mahtavan puolisonne vapauttamaan minun rakkaan Sven Tröstini. Oi, kunpa he vain eivät olisi murhanneet häntä! Meidän takaa-ajajamme ovat hyökänneet hänen päälleen täällä minun vankilani ulkopuolella — he ovat raastaneet hänet tuohon vastapäätä olevaan torniin. Auttakaa minua, armollisin kuningatar!" Hän purskahti taas itkuun ja vaipui kuningattaren jalkoihin.
"Sven Tröst, sanot sinä, Ebbesenin uhkarohkea sisarenpoika? — Sinäkö hänen vaimonsa? Siis se kunniallinen noviisi, joka tahtoi kuolla luostarissa ja karkasi tämän seikkailijaritarin kanssa?"