"Suurta taivaallista oikeutta, joka on meidän kaikkien yläpuolellamme, en voi vielä tänäkään hetkenä epäillä", vastasi prinssi, "mutta kylläkin vahvemman oikeuden oikeamielisyyttä täällä maailmassa. Mutta, sehän kestää vain jonkun aikaa."
"Ettekö siis näe Jumalan tuomiota vahvemman oikeudessa, kuningas Kristofferin poika, ja kohtalossa joka kohtaa uskottomia?" kysyi Elisabet. "Te olette kulkenut heidän latujaan, prinssi Otto. Te tahdotte jakaa heidän kohtalonsa. Tuskin kaksi kuukautta sitten te teitte sovinnon veljeni kanssa ja nyt tahdotte kantaa sotakilpeä häntä vastaan. Tanskalaiset kutsuvat teitä kuitenkin kuningas Kristofferin jaloksi pojaksi. Teidän täytyy antaa meille anteeksi, jos me emme voi kutsua teitä siksi."
"En ole koskaan pyytänyt, että minua pidettäisiin parempana kuin mitä olen", vastasi prinssi tyynesti. "Sopimus, jonka minä rikoin, ei ollut sellainen, joka päätetään sydämessä ja vahvistetaan taivaassa. Ei ketään petetty, sillä viisas veljenne tiesi yhtähyvin kuin minäkin, että se oli ainoastaan aselepo, kunnes saatoimme kohdata toisemme teroitetut miekat käsissämme. Hänen miekkansa oli terävin ja onnellisin, sen minä tunnen täydellisesti; mutta ei hän siksi saanut suurempaa oikeutta olla Tanskan hävittäjä."
"Ne, jotka isänne panttasi ja möi meille, saavat nyt oikeuden mukaisesti raataa voittajan hyväksi", vastasi rouva Elisabet ankarasti. "Mutta en kutsunut teitä kuitenkaan tänne kiistelemään siitä, minkä miekka on ratkaissut. Tahdon vain sanoa teille, prinssi Otto, että teidän kohtelunne täällä tulee riippumaan kokonaan teistä itsestänne. Jokainen yritys, joka tehdään teidän vapauttamiseksi tästä vankeudesta, on suuressa määrin lisäävä sen ankaruutta. Ne kahleet, jotka minä nyt kunnioituksesta syntyperäänne kohtaan olen teiltä riisunut, voitte ainoastaan te itse ja ystävänne pakoittaa minut jälleen panemaan päällenne."
"Minun kohtaloni on samassa kädessä kuin teidän voitokkaan veljenne onni", vastasi prinssi arvokkuudella ja tyyneydellä. "Mitä täällä annetaan taakakseni, sen saatte nähdä minun kantavan, kuten kuninkaanpojan tulee, olkoon, vaikka halvimmat kahleet."
"Kylmä, eloton tanskalainen!" huudahti Elisabet suuttuneena ja polki jalkaansa. "Viekää hänet ritarivankilaan, Wittinghof. Asettakaa vartija ovelle. Te olette minulle vastuunalainen hänen hoidostaan ja kunnollisesta kohtelustaan. Minä vihaan teitä, prinssi Otto, ja koko sukuanne!" lisäsi hän kiivaasti ja kääntyi taas prinssin puoleen, joka oli vähällä kaatua väsymyksestä ja veren vuodosta. "Mutta minä olen ruhtinaallista syntyperää kuten tekin ja halveksin jokaista alhaista kostoa, vaikkapa verivihollistanikin kohtaan." Senjälkeen hän poistui salista, ja Wittinghof vei pois prinssin, jota vartijoiden täytyi tukea, ettei hän kaatuisi maahan.
KOLMASTOISTA LUKU.
Kolmantena iltana prinssi Oton vangitsemisen jälkeen hiipivät Sven Tröst ja Musta Sven jalkaisin Segebergin järven rannalla sijaitsevan puiston läpi. He olivat molemmat puetut holsteinilaisiksi talonpojiksi ja oli heitä melkein mahdoton tuntea. He tiesivät vangitun prinssin olevan linnassa. He olivat myös saaneet tietää, ettei häntä säilytetty yleisessä vankitornissa, vaan niinkutsutussa ritarivankilassa, jota kyllä pidettiin kunniallisempana ja mukavampana kuin pimeätä vankitornia, mutta jonka asema muuratussa rakennuksessa, joka pisti esiin kalkkitunturista Travevirtaan ja oli vahvojen vallitusten ympäröimänä, näytti tekevän jokaisen lähestymisen mahdottomaksi. Tämä vankila oli sopiva ylhäisten ja tärkeiden valtiollisten vankien olopaikaksi, ja Elisabetin sääliväisyys vangittua prinssiä kohtaan osoitti yhtäpaljon viisautta ja varovaisuutta kuin vangin arvokkuuden ja korkean syntyperän kunnioitusta.
Musta Sven tunsi tarkoin seudun ja linnan. Lapsuudessaan hän oli palvellut Segebergissä ja hoitanut kreivi Adolfin metsästyskoiria. Hän oli ollut linnassa sinä yönä, jona kreivi murhattiin, ja hänellä oli paljon kerrottavaa tästä tapauksesta. Huolimatta siitä, että hän oli ollut vain ankaran kreivi Adolfin halveksittu koirarenki, joka usein kohteli häntä ankarasti, oli kreivin murha kuitenkin tehnyt häviämättömän vaikutuksen raakaan ihmiseen. Hänet oli muun palvelusväen kanssa ajettu linnasta. Niinhyvin hän kuin koko hänen valtava heimonsa oli senjälkeen kärsinyt kovaa vainoa sekä Holsteinissa että Jyllannissa, ja hän kantoi sammumatonta vihaa sekä ritari Hartvigia että kreivi Gerhardia kohtaan, joka oli antanut mestata hänen isoäitinsä kuuluisana murhapolttajana ja noitana.
Sven Tröst ja hänen tientunteva oppaansa olivat jo muutamina öinä joka suunnalta vakoilleet linnaa ja huomanneet sen olevan lujan ja hyvin vartioidun. Jokainen yllättämisen ajatus, vaikkapa huomattavallakin asevoimalla, olisi ollut hulluutta. He tulivat nyt puoleksi lannistuneina kalastajatuvasta järven rannalla, jossa Mustalla Svenillä oli vanha tuttavuus koiranrenki ajoiltaan. Täällä piileskelivät he päivisin, ja öisin jatkoivat he yrityksiään hankkia pääsyä linnaan ja jos mahdollista tilaisuutta viekkaudella vapauttaa tärkeä vanki.