Sven Tröst oli nämä sanat kuullessaan hetken aikaa aivan kuin murtunut; mutta nöyryyttävä tunne katkeroitti häntä ja herätti koko hänen ylpeytensä. "En edes teiltäkään, eno Niilo, minä tahdo kärsiä sellaista ylimielisyyttä." huudahti hän kiivaasti. "Te olette ollut minun epäjumalani lapsuudestani saakka, ja minä olen vieläkin kyllin mieletön antaakseni kovan sanan teidän huuliltanne raadella mieltäni. Mutta ei teidän tarvitse hyljätä minua senvuoksi, että minä olen onneton ja että minulla on halu uskaltaa elämäni epätoivoisen yrityksen puolesta. Sehän teillä on itsellännekin. Jos on halveksittavaa olla toivoton täällä maailmassa, niin Jumalan nimessä halveksikaa minua, jos te voitte ja tahdotte; mutta kukaan keisari tai ritari ei ole nöyryyttävä minua. Sen tiedän, että minulla ei ole myyrän sielua; sillä teidän sisarenne, ritari Ebben ylpeä tytär, synnytti Sven Tröstin maailmaan. Hyvää yötä." Näin sanoen hän poistui nopeasti ja astui niin kovasti kivilattialla, että parvekesalissa kaikui.
"Sepä auttoi: nyt nousi Galtien veri liikkeelle", sanoi ritari Niilo. "Se saattoi olla tarpeen." Hän vajosi jälleen syviin ajatuksiin.
Tiedot, jotka Sven Tröst oli tuonut enollensa, herättivät hänen sielussaan eriskummallisen, melkein taikauskoisen toivon. "Randersiin", toisti hän muutamia kertoja, "aivan niin! Randersin kirkonkelloilla on minusta aina ollut ihana kaiku." Senjälkeen sanoi hän hyvää yötä vaimolleen ja ojensi hänelle kätensä. Tämä oli tarkkaavasti seurannut miehensä sanoja ja ilmeitä, tavallisuuden mukaan järjestäessään huonetta ennen levolle menoa. Hän katsoi nyt mieheensä kirkkailla, tyynillä silmillään. "Hetki lähestyy", sanoi hän ääneen painokkaasti. "Jumalan nimessä! Se ei ole mitään uutta minulle. Sinä olet sanonut sen minulle jo vuosi sitten unessa."
Ritari Niilo katsoi häneen ihmeissään. Hän painoi vaieten, mutta kiivaasti vaimonsa kättä sydäntään vasten ja poistui salakammioonsa.
* * * * *
Keskiyön aikaan näki vartiosotilas Brattingborgin linnantornista kookkaan vaaleapukuisen olennon astuvan ulos linnankellarista ja pitkin aavemaisin askelin astuvan pihan yli. Hän luuli sitä yliluonnolliseksi olennoksi ja teki ristinmerkin, samalla lukien isämeidän ja antoi olennon kulkea ohitsensa. Se kulki pitkin parvekesalin siltaa ja katosi siihen rakennuksen osaan, missä linnanherran salakammio sijaitsi ja mistä yksinäinen valo loisti järvelle. Puoli tuntia senjälkeen tuli sama olento takaisin ja kulki aivan vartijan ohi, joka ei uskaltanut liikkua paikaltaan eikä hätyyttää. Sotamies näki nyt kauhukseen mustat kauhistuttavat kasvot, joita peitti äärettömän pitkä parta. Salaperäinen vieras asetti sormen suulleen ja katosi tornihuoneeseen. Aamulla ilmoitti pelästynyt vartija herralleen, mitä hän oli nähnyt.
"Minä tiedän sen", vastasi ritari, "sinä olet vartijoinut kuin akka! Se oli hyvä ystävä, mutta sinä olet ansainnut kolmen päivän torniarestin." Vartija katsoi ihmetellen herraansa ja aikoi mennä rangaistustaan suorittamaan.
"Minä tiedän, että sinä et muuten pelkää ketään ihmistä", lisäsi linnanherra lempeämmin. "Mutta se, joka tästälähin tahtoo seurata minua, ei saa pelätä paholaista. Sinua on vedetty nenästä. Mene pois nukkumaan. Jääköön se asia siihen."
Kun aurinko oli noussut, syntyi äkkiä melua Brattingborgissa. Suuri joukko holsteinilaisia ratsumiehiä pysähtyi portin eteen ja heidän johtajansa pyysi päästä sisään täysin turvassa. Hän toi mukanaan sinetillä varustetun kirjeen, johon hän vaati pikaista vastausta. Ritari Niilo seisoi yksin salakammiossa kirje kädessään. Hän oli antanut käskeä linnankappalaisen lukemista auttamaan. Hän katseli suurta sinettiä, johon oli kuvattu suljettu kypärä ja kaksi sarvea, joista kohosi seitsemäntoista lippua. Kirjoituksesta Sig. Gerhardi Comitis Holsatise ac lausas, näki hän, että se oli kreivi Gerhardin. Ennenkuin kappalainen saapui, oli kreivi itse kuitenkin ottanut siitä selon. Sitä ei oltu kirjoitettu kuten tavallisia ruhtinaskirjeitä latinaksi, vaan saksaksi, ja se oli kirjoitettu taitavan kreivin omalla käsialalla. "Gerhardilta, Holstein-Rendsburgin kreiviltä, pohjois-Jyllannin herralta ritari Niilolle Ebbe Galtin pojalle Brattingborgissa. Tervehdys Jumalan ja pyhän neitsyen nimessä" — niin alkoi se. Hän kutsui ritari Niiloa uskolliseksi alamaiseksi, joka ei ollut ottanut osaa kapinaan, jota hän nyt oli tullut ankarasti rankaisemaan. Sen hän tiesi, että he eivät olleet persoonallisia ystäviä — kirjoitti hän edelleen — mutta hän piti ritari Niiloa kunnian miehenä, joka saattoi unhoittaa kiusallisen vääryyden ja pikkumaisen käräjänkäynnin isänmaansa parhaan vuoksi. Kreivi pyysi häntä siksi saapumaan varman turvakirjan suojassa luoksensa leiriin Randersiin, jos mahdollista sovittamaan oikeudenmukaisen panttiherran ja kirottujen kapinallisten välejä, siinämäärin kun hän vielä saattoi neuvotella syyllisten kanssa. Kirje oli kirjoitettu mahtavalla käskijäsävyllä ja kreivi kutsui siinä monta kertaa Tanskaa omaksi valtakunnakseen.
Ritari Niilo rytisti kirjeen vihoissaan ja heitti sen lattialle. "Hänen valtakuntansako?" jatkoi hän nyrkkiään puiden. "Se häpeämätön. Tahtooko hän nyt kutsua itseään kuninkaaksemme? Tällä hetkellä hän on, sitä pahempi, väkivallan tekijän oikeudella Jyllannin herra. Mutta ompa olemassa kaikkien herrojen Herra."