VALDEMAR SEIER
Historiallinen Romaani
Kirj.
B. S. INGEMANN
Suomentanut
Maija Halonen
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1914.
ENSIMÄINEN OSA
ENSIMÄINEN LUKU.
Tähtikirkkaana syysyönä, vuonna 1204, loisti puoleksi lehtensä karistaneiden niinipuiden lomitse pienestä kaari-ikkunasta, Sorön luostarin eteläisestä kylkirakennuksesta, hiljainen yksinäinen valo merelle. Siellä sisällä, korkeassa holvikattoisessa, niinkutsutussa piispantuvassa istui mustalla nahkatuolilla, erään kiviseinään naulatun tammipöydän ääressä, kunnianarvoinen, valkopartainen vanhus, edessään suuri pergamenttinidos. Pöytä oli sullottu täyteen käsinkirjoitettuja aikakirjoja ja kronikoita, siellä oli joukko jäljennöksiä ikivanhoista tanskalaisista lauluista ja kansansaduista, sekä riimukirjoituksia ja piirustuksia pakanuuden aikuisista hautakummuista. Siellä oli myöskin jäljennöksiä vanhojen kreikkalaisten ja roomalaisten kirjailijoiden teoksista, sekä saarna- ja rukouskirjoja, jotka osaksi olivat suuren, avatun raamatun peitossa. Kirjojen keskellä oli kupannen lamppu, jonka kotitekoisena, varjostimena oli moneen kertaan ristiin rastiin kirjoitettu ja raaputeltu pergamenttilehti. Sen valo loisti voimakkaimpana kirjaan, valaisten vain joskus vanhuksen pään hänen kumartuessaan kirjan ylitse. Lampun valojuova, yhtyneenä nousevan kuun himmeään hohteeseen, valaisi niukasti pimeän lukukammion. Seiniltä riippui vanhoja, ruostuneita miekkoja ja piilukeihäitä, teräskypäriä, peitsiä ja haarniskoita, sekä haudoista kaivettuja piikivisiä kiiloja ja uhriveitsiä. Nurkassa olevalla hyllyllä, makuulavitsan yläpuolella, oli tuhkauurnien kappaleita, raskaita pääkalloja, tavattoman suurien selkänikamien ja kuolleitten luiden keskellä, sekä nurkkahyllyllä, hiekkakellon alla, suuri, kiiltävä ritarihaarniska, keihäs ja sotakirves, jotka niiden muodosta päättäen eivät olleet vanhempia kuin yhdenneltätoista vuosisadalta.