"Minkävuoksi olet niin kalpea, Valdemar?" kuiskasi Berengaria hellästi. "Sinun rinnallasi nuoli ei voinut minua vahingoittaa. Minua vain ihmetyttää, etten huomannut mistä se tuli."
"Ne viholliset, joita emme näe, ovat juuri kaikkein vaarallisimmat!" sanoi kuningas. "Tuo nuoli on surettanut minua enemmän kuin kokonaisen taistelun häviö."
Kuningatar painoi hellästi hänen kättänsä, katsoen tuon voimakkaan huudahduksen olleen vain innokkaan osoituksen hänen rakkaudestaan.
Iloisia ja vallattomia lauluja laulaen enin osa sotajoukosta palasi takaisin Dannevirkeen. Kuningas oli määrännyt Sven Väkevän ja veli Gamlingin heidän maanmiestensä ylipäälliköiksi, jättäen heidät yhdessä Otto kreivin ja suuren sotamiesjoukon kanssa Elben varrelle. Hän lähetti kreivi Albertin Hampuriin, ja saattoi itse kuningattarensa takaisin Riibeen. Hän piti tarkkaa huolta siitä, että kuningatarta aina ympäröivät hänen uskollisimmat ritarinsa ja hän päätti, ettei enää koskaan suostuisi ottamaan häntä mukaansa sotaretkelle.
Paluumatkalla kuningatar oli hilpeä ja iloinen. Kuningas peitteli levottomuuttaan ja salasi häneltä sen syyn. Heti ensimäiseksi Riibehuusiin palattuaan hän pani toimeen salaisen ja ankaran tutkinnon tuon petollisen nuolen johdosta. Hän näytti sen Junkker Strangelle ja Riisen Kaarlolle, jotka olivat ratsastaneet lähinnä kuningatarta, ja he vakuuttivat, etteivät olleet nähneet lähitienoilla jousimiestä. Kuningas antoi kaikkien Riiben aseseppien tarkastaa nuolta, mutta ei kukaan heistä omistanut sitä työkseen. Hän vertasi sitä asevarastossaan oleviin muihin nuoliin ja huomasi sen eniten muistuttavan sitä nuolta, joka Lenan tappelutantereella oli vedetty kaatuneen Ebbe Sunenpojan rinnasta. Mutta eniten huolestutti kuningasta kirjoitus, joka huomattiin nuolessa, ja jota pidettiin salaisena uhkauksena. Siihen oli riimukirjoituksena piirretty sanat: "Minulla on veljiä!"
Mutta kuninkaalla ei ollut aikaa mietiskellä kauan tuota asiaa. Hänen täytyi käyttää hetkeä hyväkseen eikä antaa aseiden levätä, sillä talvi näytti lähenevän ja uhkasi käydä ankaraksi. Hän tiesi kyllä mikä uhkaava merkitys piispa Valdemarin kilvessä olevalla kruunulla oli, ja hän oli päättänyt olla lepäämättä, niin kauan kuin tällä hänen vaarallisella vihollisellansa oli Hampuri vallassaan ja ystäviä sekä suojelijoita Saksanmaalla.
TOINEN LUKU.
Kuninkaan suuttumus piispa Valdemaria ja hänen suojelijoitaan vastaan oli niin suuri, että hän vuoden 1216 ankarana talvena kulki sotajoukkoineen jäätyneen Elben yli estääkseen siten elintarpeiden tuonnin piispalle. Hän teki taas hyökkäyksen Stadeen, ryösti ja poltti pahasti pfalzkreivi Henrikin aluetta, tunkeutuen aina Zelleen asti. Hän ei poistunut pfalzkreivin maasta, ennenkuin oli valloittanut kaikki hänen vahvimmat kaupunkinsa ja linnansa ja pakoittanut asukkaat alamaisikseen sekä ottanut heiltä panttivankeja ja suuria rahasakkoja. Sitten hän palasi jäätyneen Elben yli, yhtyen kreivi Albertiin, joka vielä piiritti Hampuria.
Uhkarohkea, pannaanjulistettu piispa oli torjunut jokaisen hyökkäyksen, ja hän oli varustanut kaupungin sellaisella huolella, että se näytti melkein voittamattomalta. Kuninkaan suuttumus oli kohonnut ylimmilleen, ja hän vannoi kalliisti tekevänsä tulella, nälällä ja miekalla hirvittävän lopun kaupungista, ellei se antautuisi. Tammimetsän luokse, samalle paikalle, jolle myöhemmin uusi kaupunki rakennettiin, hän rakennutti uudet varustukset, ja toisella puolella kaupunkia, laivamäellä, oli kreivi Albertilla vahva linnoitus. Elbe oli tukettu paaluilla ja rautaketjuilla, siten oli kaikki ruuantuonti niin maitse kuin vesitse ehkäisty. Säälimättä kuningas oli antanut polttaa kaikki kaupungin ympärillä olevat kylät, ja nyt hän ahdisti kaupunkia kaikin voimin, uhaten sitä käsipyssyillä, nuolilla, lingoilla, tulella ja hehkuvilla kivillä.
Kuninkaan kiukku sekä pitkällinen piiritys olivat virittäneet eloon sotamiesten kaikki hurjat intohimot. Kuningas istui eräänä päivänä valkoisella sotaoriillaan Schlatenin luona olevassa leirissä; hänen ympärillään kaikuivat piirittäjien hyökkäyshuudot, hän aikoi juuri komentaa suureen, yleiseen hyökkäykseen. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavan minkäänlaisista rauhanehdoista eikä sovitteluista. Silloin kreivi Albert toi hänelle sanoman, että tuskastunut kaupunki vihdoinkin oli antautunut kuninkaan armoille, mutta piispa Valdemar oli taas pakenemalla välttänyt kuninkaan vihan. Kiukustuneena piispan paosta kuningas käski ritari Iivari Glugin heti miehittämään kaupungin. "Jos joku niskoittelee, niin lyökää hänet maahan!" käski hän. "Senkin petturit, he eivät ole ansainneet minulta minkäänlaista armoa."