"Teidän tahtonne on täytetty, herra kuningas!" sanoi totinen sotapäällikkö. "Meidän sotilaissamme ei ole enää lapsimurhaajia eikä naisraiskaajia. He huusivat rippiä ja ehtoollista! — Minä sallin heidän lukea Isämeidän rukouksen, saivat tyytyä siihen."
Totinen, ritarillinen herra katseli osanotolla kuninkaan synkkiä, alakuloisia kasvoja ja unohti suuttumuksensa niistä kovista, kohtuuttomista sanoista, jotka kuningas saman päivän aamuna oli lausunut hänelle. "Miksi olette niin alakuloinen, jalo kuninkaani!" sanoi hän. "Tapahtunutta ei voi muuttaa. Nyt ei ainakaan kukaan voi soimata teitä siitä, että te ette pidä väkeänne ankarassa kurissa."
"Niin jälestäpäin, sitten kun onnettomuus on tapahtunut", vastasi kuningas, "sitten kun minun vihani näkeminen on tehnyt ihmiset perkeleiksi ja raateleviksi pedoiksi. Noiden naisten huudot ja kiroukset minä kuulen vielä kuolinhetkelläni."
"Heidän puolestaan on kostettu!" sanoi Albert. "Tuo ritarikunniamme häpeäpilkku on verellä pesty puhtaaksi."
"Mutta sekin veri olisi voitu säästää!" vastasi kuningas kiivaasti. "Jos minulla olisi ollut sellaisia ystäviä kuin oli isälläni, niin ei tuo häpeäpilkku olisi koskaan tahrannut sotilaskunniaani. Jos Axel tai Esbern olisivat olleet lähelläni silloin kun minä vihastuneena tuon kirotun piispan paosta unhoitin julistaa rauhan voitetuille, niin varmasti he olisivat voimakkaasti muistuttaneet siitä minulle pelkäämättä kuninkaansa vihaista sanaa."
"Ei pelko sitonut minun kieltäni", sanoi ylpeä Albert syvästi loukattuna, "vaan suuttumus, oikeutettu suuttumus kohtuuttomasta soimauksesta. Minä en pelkää ketään, kuninkaallinen sukulaiseni! Ani harvaa kohtaan on kunnioitukseni niin suuri, että hän voisi loukata minua. Ei koko maailmassa sitä voi kukaan muu kuin te, — mutta te olette minun kuninkaani, ja minä vaikenen."
"Elä tee sitä, urhea Albert!" sanoi kuningas ojentaen hänelle kätensä. "Puhu vain minulle, niin että voin tuntea minulla olevan miehiä ja ystäviä ympärilläni! Jumala suokoon meille molemmille anteeksi sen, mikä täällä tänäpäivänä on tapahtunut. Me molemmat olisimme voineet ja meidän olisi täytynyt se estää."
Sitten kuningas kannusti ratsuaan, ja kreivi Albert seurasi häntä lähteäkseen liikkeelle sotajoukon etunenässä.
* * * * *
Tämä järkyttävä tapahtuma oli tehnyt niin syvän ja tuskallisen vaikutuksen kuninkaaseen, että kesti kauan, ennenkuin hän ryhtyi mihinkään suurempaan sotaretkeen. Palattuaan Riibehuusiin hän tosin sai sen iloisen sanoman, että kuningatar Berengaria oli synnyttänyt hänelle pojan, ja hän sulki kiihkeästi iloiten äidin ja lapsen syliinsä. Mutta melkein samoihin aikoihin saapui kaksi tärkeää kuolemanviestiä, jotka laimentivat hänen isällisen ilonsa. Hänen lankonsa, Ruotsin kuningas Eerik, oli kuollut, ja hänen mahtava ystävänsä Pyhän Pietarin istuimella, rohkea ja tarmokas paavi Innocentius, oli päättänyt merkillisen elämänsä, sekä saanut seuraajakseen paavi Honoriuksen.