"Pitkälaivat ja purjelaivat yhteenlaskettuina kohonnee niiden luku tuhanteen", vastasi nuori päällikkö, "mutta puolet niistä ovat aivan pieniä."
"Siten siellä ei voi olla täyttä 70,000 miestä, soutumiehet siihen laskettuina", sanoi sotapäällikkö. "Voitko nähdä siellä kuningaslaivan?"
"Minä näen suuren purppurapurjeisen laivan, jonka kokkaa koristaa kultainen lohikäärme."
"Se on vanhan Volmarin lohikäärme!" sanoi Westhard. "Silloin on kuningas heidän mukanaan, eivätkä he pelkää maalle nousua. Olkaamme vain maltillisia, Kyriawan? Ei siitä ole apua, vaikka meitä olisi kymmenenkin yhtä vastaan, ja sen, joka astuu askeleenkin eteenpäin, silloin kun minä käsken peräytymään, annan minä nylkeä elävänä kuin kristityn koiran!"
"Suuren Jumalani kautta!" sanoi Kyriawan synkkänä ja kosketti lakkinsa leijonapäätä. "Jos minä saisin määrätä, niin ei ainoakaan tanskalainen pääsisi elävänä täältä. Mutta te kai ymmärrätte asian paremmin, ankara päällikkö."
"Joko he kaikki pakenevat, ennenkuin minun sotakirveeni laskeutuu", sanoi Westhard, "tai he jäävät kaikki tänne minun korppieni raadeltaviksi. Ymmärrätkö sinä nyt minut?"
Kyriawan kumarsi ääneti ja ratsasti heti senjälkeen pois kukkulalta jakaakseen sotapäällikön käskyt.
Valdemar seisoi, yllään kultavarustukset, lohikäärmekeulassa arkkipiispa Anteron ja Pietari-piispan välillä ja hän katseli ihmeissään vihollisen rannikolle, missä keskipäivän auringon hohteessa tuhannet kilvet ja keihäät kimaltelivat. Noin suunnatonta sotilasjoukkoa hän ei milloinkaan ennen ollut nähnyt ja ensi kerran elämässään hän tunsi olevansa ilman sitä rauhaa ja varmuutta, jolla hän tavallisesti niin pelotonna kulki ylivoimaistakin vihollistaan vastaan. Hän vaikeni ja huomasi monen urhokkaimmista sotureistaan kalpenevan: itse kreivi Albertin rohkeat kasvot olivat hämmästyksestä jännittyneet osoittaen hänen pitävän maallenousua täällä mahdottomana.
"Kirottua!" huudahti viimeinkin kuningas ja polkasi laivankantta. "Onko tuo noituutta vai perkeleen häikäisypeliä? Vai ovatko koko maailman pakanat kokoontuneet tänne minua pilkkaamaan? Kaikki purjeet alas! Täällä olisi mieletöntä nousta maihin. Purjeet alas!" Kuninkaan käsky kajahti nyt laivasta toiseen, ja kaikki purjeet liukuivat hitaasti alas, ja koko laivasto seisattui. Hurja, hirvittävä pilkkahuuto kajahti rannoilta, ja kauheasti meluten pakanat kohottivat rantakukkuloilta pitkien seipäiden nenään uhrattujen kristittyjen vankien veriset päät.
Kuningas ja kaikki soturit seisoivat ääneti ja suuttuneina. Pietari piispa asteli levottomana edestakaisin kannella ja toivoi vain voivansa purkaa suuttumuksensa sanoiksi. Arkkipiispa Antero seisoi sillä aikaa rauhallisena kädet yhteenliitettyinä ja näytti rukoilevan.