— Saat vielä koetella hiukan aikaa!
Rehtori meni.
Mikko Tiukkatuuli pyyhki nenäänsä ja kuivasi silmänsä. Hän tuijotti vihkoonsa, jossa kaikki kauheat luvut ja pitkät mahdottomat laskut olivat väärin lasketut — niin väärin, niin hullusti! Kun hän sai loppuun suoritettua jonkun laskun, oli se ihan toisen näköinen kuin opettaja Langen taululla laskema.
Hän katsoi taakseen. Siellä, pitkin lattiaa, seistä törröttivät tyhjät penkit; seinät olivat niin merkillisen kylmät ja paljaat. Tuolla ylhäällä opettajan istuimen puolella oli musta taulu nurkassa. Se oli huonosti pesty, ja vieläkin saattoi huomata viivoja ja jälkiä opettaja Langen laskuista.
Mutta ne oli kumminkin pyhitty pois!
Ei mistään, minne hän kääntyikin, ollut apua saatavissa. 'Ei luokasta, eikä sen ulkopuolelta.
Ulkopuolella — siellä kotona olivat isä ja äiti, joille taaskin piti näyttää! Nyt he juuri olivat päivällisellä ja pitivät hauskaa. Vaikka — eihän heillä nyt hanskaa voinut olla; kyllähän he olivat arvanneet hänen taaskin jääneen "laiskaan".
Voi, niitä kauheita kirjallisia kokeita! Niistä ei selviä arvaamalla, eikä tekosyiden avulla. Ne vielä kerran vetävät tuomion ja rangaistuksen hänen niskoilleen koko kouluajalta. Ja kaikkein ensimäiseksi laskento. Tietysti. Saksan- ja latinankielisistä kirjoituksista hän kyllä selviytyisi jollakin lailla, niitä hän hiukan osasi; olihan niissä edes sanakirja ja kielioppi turvana ja sitten, seitsemän kertaa sentään, olihan niissä edes inhimillisiä sanoja, joita voi kirjoittaa! Mutta matematiikka on aivan outoa. Se häilyy ilmassa, eikä ole minkään maailman esineen yhteydessä!
(a + b)² = a² + 2ab + b² (a — b)² = a² — 2ab + b²
Joko nyt ajattelee a taikka b, taikka a² ja b², — niin, eihän se ole mitään. Jotakin olematonta, sellaista, josta ei voi muodostaa mitään kuvaa!