Ensin alussa se oli ollut niin helppoa kuin pistää jalkansa housuun, aivan kuin lasten leikkiä; mutta sitten se kasvoi noin vaan salavihkaa; hän ei ollutkaan pitänyt varalla, eikä lukenut läksyjä, eikä kuunnellut — ja nyt se seisoi tuossa hänen edessään kuin kivenkova, voittamaton vihamies, olento, jota hän ei ollenkaan tuntenut.
No, niin! kyllä hän oli vähitellen luisunut tuon hirviön pauloihin; laskentoesimerkeistä onnettomuus vielä tulee!
Kenties piankin! Ehkä juuri tästä "laiskasta", joka oli kerrottava. Nyt he kaiketi alkavat tiedustella — haistaa, kuinka asian laita oikeastaan on…
Hän putkahti. Rehtori Holst tuli uudestaan sisään.
— Katsos, Mikko, vie tämä kirje kotiisi isällesi. Voitko kuulla kellon lyönnin tänne?
— Kyllä.
— Kun se lyö kolme, niin saat mennä. Mikko Tiukkatuuli jäi yksin istumaan. Mutta nyt hänellä oli kovin kiusallista seuraa: rehtorin kiiltävä, valkea kirje, osoitettu hänen isälleen hienolla, säännöllisellä käsialalla, oli hänen edessään pöydällä.
Mikko Tiukkatuuli oli yhtä kalpea kuin tuo kiiltävä paperi. Tuossa se oli: Tilinteko.
Tässä kirjeessä oli tietysti kaikki selvästi ja armotta esitetty isälle, — että hän, Mikko Tiukkatuuli, kulki päivästä päivään täällä koulussa, menetellen aivan kuin ei hän kuuluisi koko hommaan; hän vaan arvaamalla pujottelihe eteenpäin, kun toiset pojat todenteolla lukivat ja ahkeroitsivat. Ja isä maksoi joka lukukausi hänen koulurahansa; yhtä hyvin hän olisi voinut heittää ne veteen. Ei ollut kyvyn puutekaan esteenä, niinkuin Söyrinki Miehentappajalla, pikku raukalla; ei, kaikki oli laiskuutta, kurjaa, ääliömäistä…!
Hän laski päänsä käsilleen pöydälle; syvällä, vatsanpohjassa koski niin kipeästi. Ehkä tässä oli myöskin sanottu, kuinka hän kirjoittaa runoja tunnilla, sen sijaan että hänen pitäisi kuunnella ja tarkoin seurata opetusta!