Täytyi keksiä jotakin repäisevän erinomaista. Jotakin sellaista, josta ei millään muotoa voinut puhuakaan.
Lopulta hän olikin keksinyt.
Mutta kylmä hiki nousi hartioihin hänen astuessaan katua alas, ja ääni vapisi, kun hän puoliääneen itseksensä mutisi, mitä oli sanottava.
Onneksi ei ollut laskentoa ennenkuin ylihuomenna, joten ei tarvinnut joutua puheisiin Langen kanssa.
Vaikeinta oli saada käsiinsä Svenningsen, joka oli luokan johtaja, edeltäkäsin ja kahdenkesken, etteivät toiset pääsisi kuulustelemaan tai mutkimaan.
Koulun käytävässä hän katsoi suurta lukujärjestystä ja huomasi, että
Svenningsenillä oli ensimäinen tunti kolmannella luokalla.
Pojat tulivat meluten, joukottain ja yksitellen. Mikko Tiukkatuuli oli asettunut vahtiin käytävän kulmaan aliluokkien eteen, missä kolmas luokka oli lähinnä. Pojat menivät hänen ohitsensa, suuret ja pienet, jotkut kiipesivät ylemmä portaita myöten, toiset alaluokkain puolelle, toiset taas käytävän vastakkaiseen suuntaan; kaikki he hävisivät ovensa taakse. Mikko Tiukkatuuli tuli ajatelleeksi viime kesää maalla: kun siellä, karja tuli kotiin iltaisin, ja ajettiin naudat tarhaan tai navettaan, löysi kukin itsestään omaan karsinaansa.
Joku kysyi, miksi hän siinä seisoi? Hän sanoi syyksi mitä milloinkin. Luokkahuoneet täyttyivät, melu nousi, kustakin luokasta kuului erilaista mellakkaa.
Mikko Tiukkatuulta alkoi seisominen jo väsyttää. Ajatellessaan, mitä oli sanottava Svenningsenille, kalpeni hän ja alkoi peljätä, mutta rohkaisi taas mieltään.
Vihdoin soitettiin ja Svenningsen tuli opettajahuoneesta. Hänen seurassaan oli lehtori Sömme. Käytävien kulmassa he pysähtyivät juttelemaan. Sitä kesti hetkisen; Mikko Tiukkatuuli odotti peloissaan, jotta vatsassa kurisi ja kivisti.