— Minusta näyttää Mikko käyneen laihaksi ja kalpeaksi näinä päivinä, äiti, sanoi isä eräänä päivänä päivällis-pöydässä.
— Hän lukee kovin ahkeraan, näetkös isä — läksyjään, vastasi äiti.
Erittäinkin on laskento vaikeaa, eikö ole, Mikko?
— On, vastasi Mikko — varsinkin se.
— Niin, niin, poikaseni, sanoi isä — ponnista sinä vaan kunnes pääset päällepäin, sitten se kyllä sujuu helpommin!
Isä nyökkäsi hänelle. Viime aikoina he olivat olleet kovin hyviä hänelle ja iloinneetkin hänestä!
— Yritä, yritä ylöspäin vaan! kehoitti isä.
Kyyneleet syöksyivät äkkiä Mikko Tiukkatuulen silmiin — ja koko kurjuus, viimeisten viikkojen hätä ja tuska kuohahti kuin suuri aalto hänessä — — oi, jospa nyt voisi heittäytyä isän syliin ja tunnustaa hänelle kaikki tyyni, kirjeestä ja kaikesta!
— Rakas, oma poikani! Ala nyt sentään itke!
— E — enhän minä!
— — - Neljä viikkoa oli kulunut näin; nyt oli perjantai. Kun Antti Bech ja Mikko Tiukkatuuli menivät yhdessä kotiin, niinkuin heidän tapansa oli ollut viime aikoina, sanoi Antti Bech: