Näin suoritettiin kotilaskut.
Mutta tämä oli vaarallista peliä — joka lauantaiaamu piti se temppu uudistaa kauheassa pelossa, että joku tulisi!
Hän hiukan häpesikin kertoa tätä Antti Bechille. Eräänä lauantai-aamuna tuli Antti Bech aikaiseen kuohuin ja tapasi Mikko Tiukkatuulen kopioimassa hänen vihostaan.
— Minä luulin Wintherin selvittävän sinulle kaikki!
— Niin kyllä, mutta minä en sittenkään tajua kaikkea aivan selvästi.
— No — minun vihkoani voit kernaasti käyttää! Oikeastaan hän olisi voinut kertoa kaikki Antti Bechille. Hänellä oli hyvä halu tehdä niin; tuntui siltä kuin Antti olisi voinut auttaa häntä pääsemään eroon tuosta epäpuhtaasta ilmakehästä, joka ympäröi häntä! Ja sekin olisi hänen mielestään auttanut, jos olisi saanut kertoa asiasta jollekin!
Mutta hän ei tullut sitä tehneeksi. Antti Bech oli niin avonainen, suora ja rehti poika — hänelle ei sopinut kertoa poltetusta kirjeestä, valheesta, eikä muusta halpamaisuudesta.
Yksin hän siis kantoi kaiken. Sekin tuntui pahalta, että isäkin oli tavallansa sekoitettu hänen asioihinsa; olisihan hänen pitänyt saada rehtorin kirje. Joka ilta, kun isä ja äiti tulivat kävelyltä illallisen jälkeen, oli Mikko Tiukkatuulen vatsa kipeä pelosta, ja hän tarkasti ja vilkkui isiinsä kasvoja — oliko hän mahdollisesti tavannut rehtorin ja puhe ollut kirjeestä.
Joka aamu, joka tunti koulussa vaivasi häntä tuo ainainen pelko. Jos rehtori sattui tulemaan sisään tunnin kuluessa, jähmistyi hän kauhusta ja pelko sävähti kuin leimaus hänen lävitsensä — nyt voisi tulla hänen vuoronsa — kirje, opettaja Winther, Antti Bechin vihko…
Hän ponnisteli kovasti lukien läksyjä. Suurimpana kehoituksena oli se tunne, että hänen täytyi saavuttaa opettajien suosio, voittaa myötätuntoisuutta — sen päivän varalle, jolloin laukeaisi!