Nyt hän oli omalla kadulla, näki talon.
Hän pysähtyi äkkiä.
Hänen edellään kulki levollisesti muuan mies, jonka polvet notkahtelivat omituisesti —: rehtori Holst! Takaapäin jo saattoi kuvitella miehellä olevan tummat, vakavat kasvot.
Mikko Tiukkatuuli seisoi kuin naulittu paikallaan, vavisten tuskallisesta pelosta.
— Niin, niin todellakin! Oi Jumala! Rehtori meni hänen kotiinsa!
Hän meni ilmoittamaan isälle!
— Oi — oi! oi — oi! Mikko Tiukkatuuli voihki ehdottomasti puoliääneen itsekseen. Hän pyörähti ympäri ja kulki vastakkaista tietä pitkin katuja.
Hän käveli ja käveli. Veri nousi päähän, koko ruumis aivan horjui.
Hän joutui maantielle. Päästyään maaseudulle kappaleen matkaa, ei hän jaksanut kauemmaksi, vaan istui tien viereen.
Istuminen auttoi hiukan. Mutta vain hetkeksi. Sitten taas valtasi hänet — tuo kauhea tuska ja epätoivo. Hän istui tuijottaen eteensä ja ajatteli aina vaan samaa asiaa: