— Minä — minä en uskalla. Minä — en tosiaankaan uskalla.
Itku valtasi Mikko Tiukkatuulen, Hau puri hampaitaan, estääkseen sitä tulemasta.
— Hyvästi nyt, Antti! sanoi hän ja riensi ulos ovesta.
Hän meni kotiin päin.
Pakenemisen mahdollisuus oli kytenyt hänen mielessään jo kauan, kauan aikaa. Ja nyt, puhellessa Antti Bechin kanssa, oli se äkkiä kypsynyt lujaksi päätökseksi…
Mutta jos tunnustaisit ensin kaikki tyyni isällesi! Ja saisit nähdä miten se häneen vaikuttaisi!
Niin, kun vaan olisi — olisi rohkeutta!
Hän oli sentään uskaltanut mennä rehtorin luo…!
Mutta isän…!
Ei, hän tunsi itsessään: Hän ei voisi toista kertaa — ja vielä isälle!
Ja äitikin tulisi, — sisaret saisivat tietää!