— No, niin. Voihan niinkin käydä. Jos kuoleekin nälkään tunturilla, — entä sitten — onhan silloin ainakin päässyt pois. Pois kaikesta tästä.
Mikko Tiukkatuuli puhui itkunsekaisella äänellä ja nousi seisoalleen lattialle.
— Jos minä olisin poissa huomenna, niin sinä et luonnollisesti tiedä mitään!
— En tietystikään, mutta…
— Ja ehkä sinä kirjoittaisit minulle. Kun minä vaan lähetän sinulle osoitteeni. Sinä — sinä olet minun ainoa ystäväni, Antti, tiedätkös. No, hyvästi nyt!
Antti Bech hyppäsi alas pöydältä.
— Oikeinko sinä tosissasi — aiotkos sinä karata?
— Eihän minulla muutakaan neuvoa ole, tajuathan sen. Minusta tulee sellainen — sellainen pois potkittu raukka!
— No, sitä minä nyt en usko! sanoi Antti Bech.
— Onhan se sikamaisen rohkea työ, karata. Mutta jos sinä ensin tunnustaisit kaiken tämän isällesi! Koettaaksesi, miten se häneen vaikuttaisi!