Antti Bech piti nyrkkejään housuntaskuissa, aivan rauhallisena, katsomatta ympärilleen. Hän tuijotti vaan suoraan Simo Selmerin naamaan ja sanoi:
— Niin, minä kysyn siksi, kunnes sinä vastaat!
Siksi, että sinun täytyy vastata,
— Täytyy — oho!
— Niin juuri — täytyy. Mitä sinä sillä tarkoitit, että olisi saatu nähdä toista?
— Minä tarkoitan sitä, mitä tarkoitan. Antti Bech astui nyt ihan hänen nenänsä eteen.
— Niin, näetkös, jo riittää. Mutta minä kysyn vielä, luuletko sinä minun harjoittaneen petosta?
— Minä en luule mitään. Minä tiedän, että minun laskuni oli sinun vihossasi.
— Mutta kun minä sanon — ja rehtori sanoo, — että se on sattuma!
— Niin sanon minä, että se on merkillinen sattuma.