— Luuletko sinä, että rehtori olisi pyytänyt anteeksi, jos Antti olisi tehnyt petoksen?
— E — en…!
Svenningsen oli raivoissaan luokalla, kun he tulivat niin myöhään sisään. Eikä luokan epätarkkuus liioin ollut omiansa lepyttämään häntä — kirjelappusia kyhättiin ja kuljetettiin tunnilla —!
Jo viime talvena olivat Antti Bech ja Simo Selmer kerran "kunnollisesti" tapelleet. Aiheena oli ollut Niko Makkaratikku. Sen kerran oli Simo Selmer saanut selkäänsä. Kai hän nytkin saanee. Simo Selmer oli paksu ja jäykkä, aika vahva. Mutta Antti Bech oli sentään luokan vahvin poika. Simo Selmer taas oli täynnä juonia!
Niko Makkaratikun asian laita oli seuraava:
Niko Öien — "Makkaratikku" — oli Antti Bechin verivihollinen. Mistä tämä vihamielisyys johtui, sitä ei tiedetty; vihamiehiä he vaan olivat. Ei Antti Bech itsekään olisi kysyttäessä voinut selvittää, mistä se johtui. Tosiasia vaan oli, että, jos hän tapasi Niko Makkaratikun pohjoispuolella kaupunkia, niin tapella piti. Sitä kelpasi katsella, kun hän taikka Niko oli jonkun seurassa. Jos he kohtasivat toisensa kahden kesken, tarvittiin vaan pari haukkumasanaa ohi mennessä — kuten:
— Odotappas, sinä tolvana! tai: — Vieläkö viimekertainen selkäsauna raajoissasi kihelmöi?
Kun jompikumpi sattui olemaan joukon mukana, oli asia itsestään selvä; toiset muodostivat kehän, ja nuo kaksi alkoivat tapella.
Toisinaan, kun Antti oli luokkatovereineen pohjoispuolella kaupunkia hongottelemassa, näkivät he Niko Makkaratikun etäällä äkkiä pujahtavan porttikäytävään tai häviävän jostakin kadunkulmasta. Asia oli niin, että Niko säännöllisesti sai selkäänsä. Antti Bechin tapa oli silloin aina äänekkäästi valittaa tovereilleen, että taas oli hukkaan mennyt hyvä tilaisuus saada rökittää Niko Makkaratikkua.
Mutta itseksensä hän iloitsi siitä. Ensiksikin, se oli aina hiukan jännittävää joka kerta, — eihän voinut tietää, mitä temppuja Niko Makkaratikku oli oppinut edellisestä kerrasta ja kuinka paljon kansakoulutovereja hänellä oli takanaan; toiseksi, siksi — — no niin, Niko Makkaratikku oli kasvoiltaan niin kummallisen kalpea, joka kerta kun piti ottaa vastaan, ja silmissä niin kummallinen oudoksuvan kysyvä katse, kun hän oli saanut selkäänsä. Kaikki tämä muistutti Antti Bechille erästä runoa, jonka hän kerran oli lukenut; siinä kerrottiin kuinka metsästäjä oli haavoittanut hirveä metsässä ja aikoi leikata siltä kaulan poikki — — hänen oli hyvin vaikea sitä tehdä eläimen katseen vuoksi!