Kaikesta huolimatta, Niko Makkaratikku oli ja pysyi vihamiehenä; mikä siihen oli syynä, ei kukaan tiennyt. Antin luokkalaiset ja kansakoulun pojat pitivät sitä vanhastaan varmana asiana. Se oli kaupunkilaista sotakantaa, eikä sitä asiaa kannattanut syvemmältä harkita.
— — Jouluaattona kertoi rouva Bech päivällispöydässä Öien'in eukon olleen keittiössä surkeasti valittamassa, kuinka heille tulisi köyhä ja kurja joulu, sillä mies oli työttömänä; ja rouva Bech oli antanut hänelle Antin arkihousut — jotka kyllä olivat eheät ja pitokuntoiset vielä. Varsinkin oli huonoa vaatteen puolesta: Niko poika tuskin saattoi menua kouluun risoissansa.
Päästiin kolmanteen joulupäivään, joka lopultakin oli arkipäivä.
Luokan pojat yhtyivät. Antti Bech oli uusissa vaatteissaan, liivintaskussa kaksikymmentä viisi äyriä; ne hän oli saanut Fredrik sedältä. Tänään se oli uhrattava kakkuihin.
Nyt Otar Ingebrigtsen toi sellaisen mieliä kiihoittavan uutisen, että kansakoulun poikien lumilinna alhaalla "Pitkässä Satamassa" oli suurempi kuin heidän luokkalaistensa Bechin pihalla.
Koko joukko ryntäsi pohjoista kohti. Aivan oikein: Pitkässä Satamassa kansakoululaisten linnoitus oli kohonnut hävyttömän korkeaksi! Se oli jäästä ja lukuisista nyrkeistä tullut likaisen kiiltäväksi; tosiaankin, sitä ei voisi valloittaa. Kansakoulun pojat vilisivät sen kimpussa.
Vitkaan luokka lähestyi, kerääntyen puoliympyrään lähelle linnoitusta.
Pari hyökkäävää poikaa vastakkaisilta puolilta alkoi syytää haukkumasanoja ja vaatia tappeluun. Antti Bech seisoi alallaan ja kuunteli. Äkkiä Simo Selmer ja pari muuta alkoi pökkiä häntä kylkeen:
— Antti! tuolla on Makkaratikku! Etkö näe'? Karkaa kimppuun!
Matta Antti ei liikahtanut. Silloin toisetkin alkoivat huutaa: