— Ei, sitä ei hyväksytä! huusi eräs ääni. Se oli Mikko Tiukkatuulen; hän juoksi kiskomaan Simoa pois. Mutta ennenkuin hän oli ennättänyt päästä kiinni, oli Otar Ingebrigtsen tarttunut takaa hänen takkiinsa:
— Aiotko sinä auttaa? Hölmö!
— Sitä ei hyväksytä, hän vaan luisui, huusi Mikko Tiukkatuuli
vimmoissaan, riisti itsensä irti, tahtoen syöstä väliin. Silloin
Otar Ingebrigtsen ja Wille Gabrielsen kävivät häneen käsiksi; Matti
Johnsgaard meni väliin…
Vain hetkisen Simo oli Antin päällä. Tämä pääsi kääntymään ympäri, ja nyt hän istui itse hajareisin Simon vatsan päällä.
Mutta äkkiä oli rymäkkä heidän ympärillään muuttunut niin raivoisaksi, ettei kukaan katsellut, kuinka he asettuivat, — senpäiväistä kiistaa, huutoa ja tyrkkimistä, ja lopulta yltyi koko joukko raivoisasti tappelemaan, toiset huitoivat, toiset heittelivät nurin, muutamat painivat parittain, toiset taas joukossa, mellakan keskellä; toisien jaloissa loikoivat Mikko Tiukkatuuli ja pikku Söyrinki Miehentappaja, ulvoen ja kirkuen, ja purivat toisia kinttuihin, eivätkä päässeet pois — yli kaiken mellakan kuului Ville Gabrielsenin alituinen huuto:
— Järjestystä pitää noudattaa! samalla kun hän ja Matti Johnsgaard vaihtoivat lyöntejä…
— Hoi, hoi, heretkää, pojat! Mitä, mitä mekkalaa tämä on?
Hans Bentsen, sataman kaitsija, saapui paikalle. Hän yritti tunkeutua poikajoukkoon, hän huusi ja uhkasi; ei kukaan huolinut, ei yksikään kuullut. Hans Bentsen hirmustui, juoksi kadulle ja palasi hetken kuluttua tuoden mukanaan pari, kolme miestä.
Hiljaisuus tuli yht'äkkiä. Kaikki pojat päästivät toinen toisensa hengästyneinä, jotkut verissään, toiset hiukan valitellen, toinen piteli nenäänsä, toinen sivuansa… ja joukon jaloista ryömivät ylös Mikko Tiukkatuuli ja pikku Söyrinki Miehentappaja. He olivat kurjannäköisiä. Söyrinki itkeä jollotti pidellen vatsaansa; Mikko Tiukkatuulen nenästä vuoti verta oikeenaan, oikean silmänsä yläpuolelle oli hän saanut tummanpunaisen merkin.
Mutta kaikki seisoivat suorina kuin kynttilät.