— Niin minustakin! myönsi pari muuta. Antti ja Simo tähystivät toisiaan, nyrkit puristettuina, muiden luistellessa altaheitosta ja päältäheitosta. Aina vähä väliin kuului Ville Gabrielsenin huuto:
— Järjestystä pitää noudattaa! Järjestystä pitää noudattaa!
— Se on tietty, mutta altaheitto ja päältäheitto….
— Nyt voitte alkaa! Imusi Otar Ingebrigtsen. — Me asetumme kaikki piiriin ympärille. Tietysti pitää järjestystä noudattaa, petosta ei hyväksytä. Kas — niin, hiukan taaksepäin — noin. Nyt minä lasken kolmeen:
— Yks, kaks, kolm…
— Ei, ei, odotappas, poika! Mikko Tiukkatuuli syöksyi esiin, — Simolla on kivi nyrkissä! Hyväksytäänkö sitä?
Tulipunaisena Simo Selmerin täytyi pudottaa pyöreä kivi kumpaisestakin kourastaan.
— Yks, kaks, kolme!
He syöksyivät toistensa kimppuun. Simo Selmer, pää alhaalla käsivarsien välissä, ja nyrkit kävivät kuin höyryveneen propelli. Mutta Antti Bech iski nyrkillään altapäin keskelle toisen naamaa. Se oli hänen temppunsa! He olivat harjaantuneita miehiä kumpikin, ja tappelu kävi yhä tulisemmaksi; oikealla kädellä he löivät ja vasemmalla puolustivat itseään. Kumpikaan ei päässyt antamaan toiselle sukkelata nenä-iskua. Kiihkoissaan he pyörivät ympäri, jotta poikien piirin piti siirtyä paikasta paikkaan.
Äkkiä Antti Bech kompastui taaksepäin. Salaman nopeudella oli Simo
Selmer hänen niskassaan.