— Ja aivan Svenningin nenän edessä, poika!
— Hävytöntä! päätti Simo Selmer; — pelkkää itserakkautta runon vuoksi, selväähän se, hänen mielestään se on verrattoman suurenmoinen!
— Oli se ainakin parempi kuin ne, joita olen nähnyt sinun tekevän, Simo, huomautti Antti Bech; hän katseli Mikko Tiukkatuulta tuonnempana aidankulmassa.
— Minkä vuoksi sinä sekaannuit siihen, Antti? Miehekästä tietysti! tokaisi Simo Selmer.
— Minkäkö vuoksi minä siihen sekaannuin? Sen sanon sinulle: siksi, että sinä ensiksi pistit siihen nokkasi, — mairitellaksesi Svenningiä. Ja siinä sinä teit rumasti. Ensiksikin se oli halpamaista ja toiseksi on Svenning niin inhoittava pilapuheineen, joille ei meidän koskaan pitäisi nauraa.
— Sekaannuinko minä…?
— Etkö sinä muka sanonut jotakin runomitasta! Oli sekin!
Antti Bech pisti kätensä housuntaskuihin ja harppoi aitaa kohti. Kun hän lähestyi kulmaa, kääntyi Mikko Tiukkatuuli syrjittäin häneen ja koputteli aidan pylvästä.
— Olisit vaan antanut hänen lyödä kyllikseen, sanoi hän seinään kääntyen — nyt saat sinä, saat sinäkin. Eihän siinä ole järkeä, näetkös — minun vuokseni.
— Järkeä! Luuletko sinä minun voivan istua rauhassa, kun Svenning häpäisee luokan kunniaa? Onko hänellä oikeus sekaantua kirjassa oleviin lappuihin, jotka eivät koske häntä!