Opettaja Svenningsen hyppäsi uudestaan esiin. Silloin Antti Bech nousi paikaltaan; hän oli luokan vahvin poika, pitkä ja vaalea. Aivan levollisena astui hän pois penkistä opettajan eteen ja sanoi:
Se oli hävytöntä!
Svenningsen astui askeleen taapäin ja oli vaiti. Antti Bech katsoi häntä levollisesti silmiin; hänen takanaan ryöski Mikko Tiukkatuuli. Muuten vallitsi äänettömyys luokalla.
Opettaja kääntyi pois ja käveli laattialla pari kertaa edestakaisin.
Sanaakaan sanomatta meni hän sitten paikalleen ja alkoi kuulustaa Simo
Selmeriltä kielioppia. Antti Bech meni istumaan ja Mikko Tiukkatuuli
samoin.
Loppu tuntia meni kamalassa hiljaisuudessa, läksyä kuulusteltaessa painunein äänin. Kun soitettiin, meni Svenningsen sanaakaan sanomatta ulos; hän ei muistanut antaa läksyä seuraavaksi kerraksi.
Välitunnilla pysyi Mikko Tiukkatuuli erillään muista; hän oli punainen ja kummallinen.
Tavallisesti hän olikin aina itsekseen. Hän tuli pian olleeksi kaksi vuotta koulussa, ja yhtäkaikki tuntui siltä, kuin ei kukaan häntä vielä tuntisi. Koulun ulkopuolella ei hän juuri koskaan ollut luokkatoveriensa seurassa. Hän pysytteli eniten kotonaan suuressa vanhassa talossa, jossa asui. Joku väitti hänen leikkivän tyttöjen kanssa — hänellä oli kaksi sisarta; muuten tiedettiin tavalla tai toisella, että hänellä kotitalossaan oli omat monenlaiset kapineensa, joilla hän puuhaili. No, ei kukaan hänestä niin kovin välittänyt, eikä tutkistellut, mitä hän itseksensä hommasi! Kyllä hän taisi toisinaan olla hiukan olevinaan, tahtoi kernaasti osoittaa tietävänsä yhtä ja toista ulkomaailmasta, aikaihmismäistä, hän ei keräillyt postimerkkiä eikä nappia; hän ikäänkuin piti itseään liian hyvänä ja liian vanhana sellaiseen puuhaan.
Nytkin hän käveli yksinänsä tuolla koulun aidan vieressä, kun toiset pojat seisoivat ko'olla voimisteluhuoneen portaiden edessä, jutellen hänestä ja katsellen häntä.
— Sikamaisen hävyttömästi tehty! luulivat useimmat.
— Hän tekee muka runoja, semmoinen houkkio!