Ulvoen ja voihkien meni Simo paikalleen.
— Muita Espanjan kaupunkia, mies!
— Sevilla, Granada, Cadix.
— Kuka on sinulle ne sanonut? Vastaa? Kuka on kuiskannut?
Matti Johnsgaard tunsi vanhastaan paksun Wiersin, kun tuuli oli vastainen, ja hän oli pahalla päällä; silloin oli parasta heti tunnustaa.
— Paavo Gundersen kuiskasi! sanoi hän onnetonna.
— Viitosen saat. Mene istumaan.
Paksun Wiersin tunnit olivat harvoin surunvoittoiset; mutta jos niin sattui, silloin otti kovalle.
— Viitosen saat! ärjyi hän toiselle, toisensa jälkeen, ja kun tunti oli loppunut, puki hän itse päällystakin ylleen, ilman apua, ja se oli hänen suurimman epäsuosionsa merkki.
Seuraavalla tunnilla oli norjankieltä, lehtori Sömme. Hän oli siro ja hieno, hohtavan valkea paidanrinta, pitkät kultavitjat, suuret napit kalvosimissa ja pitkät, valkeat kädet. Hän asettui istumaan ja huomasi Wiersin rottingin pöydällä, Hän piteli sitä hyppysissään ja kysyi: