Kaksi muuta ovat suoranaisia ja intomielisiä rakkaudentunnustuksia, jotka tietystikään eivät ole vapaat asiaankuuluvasta kirjallisesta tartunnasta ja jotka ovat sangen ylimalkaisia, mutta kuitenkin paikoitellen ilmaisevat, kenestä niissä on kysymys.

Blott Du. Blott Du! Blott Du allena! Du bland alla!
Dig vill jag älska, Dig, blott Dig tillbe!
O! må mig världen än en dåre kalla,
Förstår väl den mitt väsens väl och ve,
Kan den väl djupet av mitt hjärta se? Mig tyckes stundom att jag endast drömmer
Om all min kärleks underbara fröjd,
Och att uppvaknandet åt mig blott gömmer
Så mången sorg, fast än av mig ej röjd,
På all min sällhets rika blomsterhöjd. Men när Din blick så mäktigt till mig talar,
När Du mig varmt intill Ditt hjärta tar;
Då all min lyckas verklighet hugsvalar
Mig åter, och min själ ej ord mer har
För all den sällhet som mig jorden bar!
Min himmel. Jag jordens sorger glömmer vid din mund,
O! Dit i tanken vill jag fly en stund!
Där vill jag än engång min himmel finna,
Än engång vid ditt hjärta glöda, brinna.
Fritt kalla drivor må omkring mig stå,
Ej snö, ej kyla känner jag ändå. Var finns en salighet så stor som min,
Då tyst du viskar: »Dyra, jag är din!»
Och då du till ditt varma bröst mig sluter
Jag där en försmak ren av himlen njuter.
Där är så ljust, så ljuvligt och så gott,
Där allt är frid, och kärlek – kärlek blott!

Seuraa sitten säkeistö siitä, kuinka elämä monta kertaa tuntuu katkeralta ja »hjärtat sjunger tyst sin klagosång», mutta silloin on lohdullista omistaa ystävä, joka lahjoittaa hänelle taivaan maan päällä. »Må åren tiden kasta bort – Med den min ungdom, som är skön fast kort; Må åren svalka hjärtats heta flamma» – se ei tee mitään, on kuitenkin jotakin, jota aika ja vuodet eivät kalvenna, ja se on muisto, ja siinä muistossa on itse taivas!

Omituista kyllä ei päiväkirjanotteista saa tietää mitään siitä, mitä Runeberg sanoi juuri näistä runoista, jotka kuitenkin niin selvästi olivat hänelle osoitettuja. – Runojen osaksi tulleesta vastaanotosta kertoo kirjailijatar 19 p:nä kesäk. 1864: »Olen nähnyt pitkäaikaisen toivomukseni täyttyvän: runokokoelmani Sandperlor on tullut julkisuuteen. – Siinä kirjeiden paljoudessa, joka vapunpäivästä asti, jolloin pieni runovihko ilmestyi, on minulle saapunut, olen nähnyt pelkkää ystävällisyyttä ja kiitosta, onko se vilpitöntä vai ei, en tiedä, sillä kuka näkee sydämen sopukkoihin? J. V. [Snellman] ja Topelius ovat minulle lähettäneet ystävällisiä kirjeitä, jälkimmäinen myös valokuvansa. Ah, aurinkoista aikaa ovat jonkun verran nämä viime päivät olleet, ja se tuli kyllä tarpeeseen. Myöskin sanomalehdet ovat vastaanottaneet nämä pienet laulut ystävällisesti, ystävällisemmin kuin konsanaan uskalsin uneksiakaan. – Hän itse on F[redrikan] kautta lähettänyt minulle ystävällisen tervehdyksen pienen kokoelmani johdosta.» (Ilm. nti Edelfelt.) Ylipäätään oli kuitenkin kirjailijaturhamaisuus hänelle vierasta, ja harvoin kuultiin hänen puhuvan kirjallisista töistään.

Nämä jatkuivat kuitenkin 1867 Drottningar-nimisellä vihkosella, joka sisälsi kaksikymmentäneljä pientä runoa yhtä monesta ruhtinaallisesta naisesta aina Semiramiksen ajoilta Hortense Beauharnais’hen saakka. Kokoelma, joka ilmestyi tukholmalaisen kustantajan painattamana, oli »omistettu Hänen Majesteetilleen Ruotsin ja Norjan leskikuningattarelle Josefinalle» seuraavin säkein:

En ton från Finlands undangömda skar
Till Dig, o Drottning, över havet klingar,
Ett ödmjukt hjärtas hyllning han Dig bär
Och det är kärlek, som hans flykt bevingar;
Det är en diktarinnas blyga bön
Till en den ädlaste av hennes kön.

Tämän runomuotoisen kronikan jälkeen, jolla ei ole mitään runollista arvoa ja jonka kohtalosta muuten en tiedä mitään, seurasi 1871 sikermä suorasanaisia kuvauksia, Några Minnen av e*** (nimimerkki, jota hän käytti aina). Niillä on mielenkiintonsa niissä esiintyvien henkilöiden vuoksi, vaikkakin todellisuuskuvaus välistä on vähemmän tukevaa ja täsmällistä kuin toivoisi ja tunteellinen ote ikäänkuin tulee pääasiaksi. Kuitenkin on esim. kertomuksessa hänen ensimmäisestä tapaamisestaan Runebergin kanssa eräissä häissä 1839 (oikeastaan 1838) – »Första gången» – näyttämö varsin havainnollinen ja samoin se luonnos, jossa hän, laajemmin kuin päiväkirjassa, kuvaa soitannollista illanviettoa Runebergin luona Marcus Larssonin seurassa. Vielä kahdessa muussa palasessa on Runeberg päähenkilönä: hänen hopeahäistänsä kerrotaan, ja viimeisenä on kuvaus hänen sairasvuoteeltaan – »Sista gången» on kirjailijattaren antama otsikko sille, siinä hän ottaa jäähyväiset runoilijalta. Suurella ja tahdikkaalla itsehillinnällä hän välttää näissä muistelmissa jokaista vihjausta sisimpiin tunteisiinsa, ainoastaan lämmin ihailu ja ensimmäisessä kohtauksessa nuoruuden haavemieli puhuvat. – Kahdessa muussa luonnoksessa on keskipisteenä Fredrik Pacius – yksi Emilie Björksténin hyvin innokkaita ihailijoita – ja kahdessa viimeisessä vihdoin tarjotaan nähtäväksemme sisäkuvia Topeliuksen ja Fredrik Cygnaeuksen kodista.

Ännu en gång on nimenä seuraavalla runokokoelmalla, joka ilmestyi muutamia kuukausia Runebergin kuoleman jälkeen 1877 ja oli »omistettu runoilija Runebergin leskelle kunnioituksella ja rakkaudella». Sen sisällys on kovin mitätöntä ja persoonatonta, ja ainoastaan yksi runo, »Runebergs stuga» – josta runoilija hänelle oli sanonut, että se hänen kuolemansa jälkeen tulisi olemaan hänen leski-asuntonsa – kohdistuu välittömästi runoilijaan. Mutta siinä on omistuksena eräs palanen Fredrika Runebergille, joka on kylläkin merkillepantava. Siitä henkii miltei kiihkomielinen kiintymys tähän, ja vaikkakin sekä päiväkirjasta että Fredrikan kirjeistä voi nähdä, kuinka lähelle toisiaan nämä kaksi naista jo Runebergin viimeisenä elinaikana olivat tulleet, ei voi torjua luotaan sitä vaikutusta, että tuossa nöyrän lämpimässä äänensävyssä on jotakin anteeksiantoa rukoilevaa. Runo osoittaa kuitenkin samalla, kuinka yhteisen tappion tuska yhdisti heitä. Se kuuluu:

Ödmjukt, vördnadsfullt dig här jag räcker
Mina toners blyga hyllning nu,
Och min famn med kärlek mot dig sträcker,
Var mig blid som förr, du dyra, du! »Döden skiljer ej, men den förenar
Fastare det band som knöts engång.»
Så du sade; liksom sorgen renar
Själen, under livets pilgrimsgång. Så hav tack, du stora, ädla hjärta
För de ord du gav mig såsom tröst
Då jag nedböjd av min djupa smärta
Trycktes mot ditt rika, varma bröst. Älskade! jag ord, ej toner äger
För att tolka vad för mig du är;
Vad du var och städs förblir; jag säger
För mycket ej om lov jag dig hembär. Men jag får ej säga vad jag känner,
Jag det icke kan, ty tankars mängd
Mig bestorma, och i hjärtat bränner
Tåren, sucken, smärtan innestängd. Du förstår mig dock, och därför vågar
Dig, som minnas skall en eftervärld,
Här en själ, som tacksamt för dig lågar,
ödmjukt ägna denna ringa gärd.