Joka tapauksessa he olivat myöhästyneet. Asemalla rouva Verity-rukka (joka aina oli tuskaisen hätääntynyt ja levoton heti pienestä, hyvin hoidetusta kodistaan lähdettyänsä) huomasi, että hänellä oli hädintuskin kylliksi aikaa ostaa kaksi kolmannen luokan matkalippua, siepata takaisin saamansa pienet rahat käteensä, syöksyä sillan yli, juosta portaita myöten alas ja rientää neljännelle junasillalle, josta Lontoon pikajuna oli lähdössä. Junailijalla oli vihellyspilli huulillaan ja vihreä lippu kädessään… Ennättäminen oli kovin täpärällä. Entäpä jos Verityt eivät olisikaan ehtineet siihen junaan! Jos ystävällinen kantaja ei olisikaan selittänyt: »Joutukaa vaunuun, rouva! Minne hyvänsä. Menkää tuonne!» Jos hän ei olisikaan työntänyt heitä ensimmäisen luokan tupakkavaunuun junan parhaillaan lähtiessä liikkeelle! Vaunu oli nähtävästi yhden miehen hallussa, ja hänellä oli joukko kalliinnäköistä matkatavaraa ja iso mytty turkisvaippoja.
Junailija pamautti oven kiinni Verityjen jälkeen.
Junan vauhti lisääntyi. Valkoinen höyrypilvi leijaili ikkunan ohitse. Rouva Verity-poloinen nousi (punehtuneena, hiestyneenä, hengästyneenä) pystyyn sen kiveä muistuttavan esineen varasta, jota vastaan hänet oli sysätty. Se oli hänen matkatoverinsa olkapää, tuikean näköisen miehen, jonka olisi pitänyt käyttää khakipukua. (Tämä tapahtui 1916, jolloin kahdeksantoista ja viidenneljättä välillä olevien henkilöiden ei odottanutkaan käyttävän mitään muunlaista asua.)
Tämä mies oli puettu yksinkertaiseen, erittäin hyvin, mutta ei häntä varten valmistettuun vaatteukseen. Kaikki osoitti, että hän oli jonkin herran palvelija; se näkyi hänen hatustaan, päällystakistaan, paidastaan, solmitusta kaulaliinastaan, tummista housuistaan, kengistään — ei, pyydän häneltä anteeksi, kengästään. Hänen vasemmassa kengässään oli paksu pohja; hänet oli vapautettu raajarikkona sotapalveluksesta saatuaan haavan reisiluuhunsa.
Raivostuneen näköisenä hän riuhtaisihe irti rouva Verityn syleilystä ja ilmoitti ankarimmalla äänellä, mitä Violetia puhuteltaessa oli milloinkaan käytetty, että tämä vaunu oli varattu, hyvä rouva.
Rouva Verity laittoi nukkavierun päähineensä suoraan ja vastasi tietävänsä sen; hän oli hirveän pahoillaan siitä, että junailija oli tyrkännyt hänet siihen vaunuun, ja hän poistuisi pienine tyttärineen sieltä seuraavassa pysähdyspaikassa.
»Pysähdyspaikkoja ei ole. Tämä juna», selitti soturi tuimasti (hänestä, kuten rouva Verity nyt havaitsi, näkyi päältäpäin selvästi: entinen vakinaisen armeijan vääpeli), »tämä juna, hyvä rouva, ei pysähdy ennen kuin Victoria-asemalla».
»Voi, hyvä Jumala, niinkö?» änkytti rouva Verity tyrmistyneenä kuten aina vierasta puhutellessaan. »En voi muuta kuin vakuuttaa olevani kauhean pahoillani —»
»Wallace», sekaantui puheeseen vaunuosaston toisesta päästä kuuluva ääni. Ääni oli heikko ja hiljainen ja lähti nurkasta, jossa hätääntynyt rouva Verity oli luullut olevan läjän vihastuneen vääpelin matkapeitteitä ja varavaatteita. »Wallace!»
Entinen vääpeli vastasi nöyrästi kuin nuhdeltu lapsi: »Sir?»