»Hillitkää kieltänne, Wallace», komensi vaippamytty, koettaen puhua äänekkäästi, »ja pyytäkää heti rouvalta anteeksi!»
Tällöin purskahti pikku Margaret Verity nauramaan.
Margaretin nauru oli kuulemistani äänistä miellyttävimpiä. Se oli äärimmäisen välitön ja niin kovin makea! Tuntui siltä kuin sitä jatkuisi loputtomiin; sitten se katkesi nytkähdyksen tapaiseen ääneen. Se loppui, ikäänkuin lapsi olisi (äkkiä kuten oli ilostunutkin) oivaltanut, ettei hänen sopinut osoittaa hyvää tuultaan sillä tavoin. Ja nyt hän punehtui. Vaikka hän olikin kasvanut maalla, ei hän ollut noita omenaposkisia lapsia, jotka vanhempina tulevat luumukasvoisiksi. Margaretin nuoret kasvot eivät olleet oikeastaan kalpeat — se kuulostaa sairaloiselta — vaan pehmeän, tasaisen värittömät. Hänen ihonsa muistutti kermaa, johon on sekoitettu muutamia pisaroita hedelmämehua. Kun hän punehtui, muuttuivat hänen kermamaisen ruusuiset poskensa jyrkästi helakan punaisiksi. Se oli hyvin kiehtovaa, hyvin kaunista.
On mahdotonta tietää, kiintyikö Wallacen isännän huomio ensinnä lapsen tenhoavaan punehtumiseen vaiko hänen rattoisaan, sointuvaan nauruunsa.
Hän oikaisihe istumaan suorana, käänsi tuuhean turkiskaulaksensa alas ja sysäsi kankaisen suippolakkinsa pois otsaltaan. Käännettyään teräväpiirteiset, miellyttävät kasvonsa — ihan nuoren miehen kasvot — lapseen päin hän tiedusti omituisella kurkkuäänellään:
»Mikä sinua nauratti?»
»Olen pahoillani siitä. Minun ei olisi pitänyt nauraa», vastasi pieni
Margaret puna yhä poskillaan. »Nauroin teille.»
»Minulle?»
»En mahtanut sille mitään. Se oli niin hullunkurista. Tarkoitan sitä, että sanoitte: 'Hillitkää kieltänne!' ja sitten: 'Pyytäkää rouvalta anteeksi!' Miten hän olisi voinut pyytää, jos olisi hillinnyt kieltään?»
»Margaret, rakas!» äänsi äiti…