Nuori mies kääntyi rouva Verityn puoleen ja nosti lakkiaan.
»Se on totta», hän virkkoi. »Pyydän anteeksi kaikilta. Ettekö pahastu, jos puhelen kanssanne matkalla. Olen ikävystynyt Wallacen ja itseni seuraan. Saanko sanoa olevani hyvilläni siitä, että sain muitakin vaunukumppaneiksini?»
Rouva Verity käsitti heti, että puhujan piti sallia sanoa mitä halusi. Hän oli sellainen nuori mies, joka voi sanoa mitä tahansa loukkaamatta. Hän oli ylimys ja soturi tai oli ollut soturi. Poika-parka, poika-parka (hän oli alle kuusikolmattavuotias)! Hänen kasvonsa kaikki luut kuulsivat pergamenttimaisen ihon lävitse. Hänen riutuneilla poskillaan hehkui puna, hänen siniset silmänsä kiilsivät kuin jalokivet, sitäkin kirkkaammin, koska ne oli upotettu »nokisin sormin». Mustat, kiharaiset ripset tehostivat silmien kuumeista kiiltoa. Rouva Verity ei ollut niin hämmentynyt, ettei olisi tajunnut, mistä kaikki se johtui — silmien ilme, ääni, paksut vaipat, uskollisen sotilas-palvelijan huolestuminen. Hänen edessään oli todella sairas mies, ei haavoista, vaan murhaavimmasta iskusta, mitä sodassa siihen saakka oli opittu iskemään.
Kaasutettu!
»Oi, olkaa hyvä —» sopersi rouva Verity, joka, kuten hän itse tunnusti, ei koskaan osannut sanoa mitään »kellekään muille» nuorille miehille.
Hänen miellyttävät kasvonsa puhuivat hänen puolestaan. Mies hymyili hänelle ja jatkoi Margaretin puoleen kääntyen: »Minä inhoan matkustamista. Entä sinä?»
»Minua se suorastaan hurmaa», ihasteli lapsi, ponnahtaen samassa pystyyn. »En ole matkustellut juuri ensinkään.»
»Minä taas olen liian paljon», virkkoi potilas. Hän sysäsi syrjään turkisvaipan liepeen. »Olen kuluttanut puolet elämääni kiertelemällä —»
»Herra Charles», pisti palvelija vähin, nousten seisomaan, »suvaitkaa pitää vaippa kunnollisesti ympärillänne!»
»Wallace, antakaa olla — herjetkää jo! Älkää komennelko minua! En voi sadatella teitä muutoin kuin kuiskaamalla, jos sen teette. Älkää käyttäkö sitä hyväksenne!» Kierrettyään turkisvaipan tiiviisti sairaan ympärille Wallace vaipui takaisin paikalleen. Kaasutuksen uhriksi joutunut nuori upseeri jatkoi: »No niin, enää ei minun tarvitse paljoa matkustella. Nyt Lontooseen ja sitten Sveitsiin; se on seuraava matkani.»