»Se on viehättävää», jupisi rouva Verity.
Margaret huudahti: »Sveitsiin? Eikö olisi suurenmoista, jos mekin pääsisimme Sveitsiin? Te olette onnellinen! Siellä saa laskea mäkeä kelkalla ja hiihtää ja luistella ja harrastaa kaikkia niitä jumalallisia puuhia, joista puhutaan talviurheilukirjoissa —»
»Mutta minut aiotaan teljetä parantolaan.»
»Niin, ymmärrän. Siellä teistä tulee terve.»
Mutta nuori kaasunuhri vain kohautti olkapäitään… Hän lisäsi: »Entä mihin teillä on matka?»
»Lontooseen», riemuitsi lapsi; hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän hytkähteli nurkka-istuimellaan. »Lontooseen koko päiväksi!» Hänet valtasi innostus, ja hän leperteli hilpeästi eläintieteellisestä tarhasta, »ulkosalla» nautitusta puolisesta, teatterista. »Oletteko te ollut katsomassa Pekka Poikasta?… Oletteko sitten ollut usein matineoissa? — Tiedättekö, etten syntymästäni saakka ole vielä tätä ennen ollut teatterissa? Eikö se ole suurenmoista? Sain syntymäpäivälahjaksi paljon rahaa, jolla saan tehdä mitä itse haluan kahdentenatoista syntymäpäivänäni. Tällä tavoin aiomme käyttää viisi puntaani.»
Virmaisen hyvätuulisena hän pakisi edelleen, niin että rouva Verity ei olisi kyennyt hillitsemään häntä, vaikka olisi koettanutkin —
Hän ei koettanutkaan. Hän ymmärsi. Tämän hilpeän, elämänsä alussa olevan pikkuolennon viaton, itsetiedoton puhelu oli kuin Jumalan lähettämä virkistys tälle surulliselle, itseensä keskittyneelle nuorelle miehelle, joka oli lähdössä viimeiselle, toivottomalle matkalleen. Siinä rautatievaunussa istuvan ryhmän jäsenten vastakohtaisuus oli tosiaankin silmäänpistävä.
Upseeri kuunteli pelkkänä korvana ikäänkuin olisi imenyt parantavaa lohdutusta tytön vauhdikkaista sanoista. Hänen katseensa oli värähtämättä suunnattu hänen vastassaan oleviin eloisiin kasvoihin.
Samoin kuin hän katseli lasta, ei taas Wallacen katse kertaakaan hievahtanut hänestä.