Vähää ennen kuin he saapuivat Lontooseen (se lienee tapahtunut East
Croydonissa) nuori mies kääntyi tytöstä äidin puoleen.
»Olen käyttäytynyt kovin karkeasti», pyysi hän anteeksi, kuiskuttaen liikuttavan hiljaiseen tapaansa, »kun en ole esitellyt itseäni. Suonettehan anteeksi sodanuhrin kummalliset oikut? Nimeni on Mount, Charles Mount. Jos sallitte, niin annan teille käyntikorttini. Hyvä Jumala, minut on jo ennen aikaani haudattu tähän turkisröykkiöön. Wallace, onko minulla nimikortteja muassani? Ottakaa ne esille, tehkää hyvin!»Wallace teki niin. »Kuulkaahan, kirjoitan tähän muistiin sen oudon sveitsiläisen paikan nimen. Kynä, Wallace! Suotteko minun pyytää teiltä erästä asiaa?»
»Olkaa hyvä! Jos voin millään tavoin —»
»Kuulkaahan! Minulla ei ole omaisia, muita kuin Archie, nuori veljeni. Hän on torpeedonhävittäjässä jossakin päin. Se ei ole terveellistä hommaa. Paitsi häntä ei minulla ole ketään, joka kirjoittaisi minulle. Meitä on vain kaksi, ja hän saattaa kuolla ennen minua; sitähän on mahdoton tietää!… Kirjeet merkitsevät paljon minulle — minulle. Luulisitteko voivanne lähettää minulle rivin ja kertoa, miten tyttönne nautti matineastaan, ja muusta sellaisesta? Se olisi ystävällisesti tehty. En pyydä, jos siitä on kovin paljon vaivaa, mutta… se olisi hyvin ystävällistä.»
Mitäpä olisi helläsydäminen Violet osannut sanoa? Koko kohtaus liikutti häntä. Kyyneleet pehmensivät hänen silmiensä muutoinkin pehmeätä ilmettä. Voin kuvitella, kuinka hänen (auttamattoman kehnon päähineen reunustamat) kasvonsa vavahtelivat, ja kuinka pelokas soinnahdus oli hänen äänessään, kun hän lupasi: »Tietysti kirjoitan, jos pidätte kirjeistä. Entä kirjoitatteko te, herra Mount? Kerrotteko, miten — miten saavuitte Sveitsiin?… Tässä on osoitteemme. Margaret itse kirjoittaa teille matineasta.»
»Teetkö sen, Margaret?» kysyi nuori mies.
»Oi, niin mielelläni! Minä pidän kirjeiden kirjoittamisesta. Minulla on tuskin ketään, jolle kirjoittaa! Kirjoitan teille», vakuutti lapsi, »kunnes tulette takaisin kotiin».
Victoria-asemalla syntyi luonnollisestikin aikamoinen hyörinä, kun oli koottava herra Mountin tavattomat matkatavarat.
Rouva Verity (joka oli innostunut auttamaan, mutta joka, herttainen poloinen, omista tutuista oloistaan lähdettyänsä oli aina kokonaan ymmällä eikä tiennyt, mitä tehdä) odotti sairaan luona, sillä aikaa kun tuikeakasvoinen, kuulan rampauttama Wallace teroitti Jumalan pelkoa asemasillan kaikille kantajille. Margaret hyppi kahleeseen kytketyn terrierin tavoin pienessä ympyrässä, katsellen jouluostoksille saapunutta yleisöä, orjanruusuilla ja misteleillä täytettyjä kuormarattaita, tavaroineen lähtövalmiina jonottavia sotilaita.
Herra Mount jupisi: »Teille tulee ihana päivä lapsen seurassa.»