»Niin kyllä, niin minäkin luulen. Olen varma siitä, että hän siitä nauttii. (Miksi en osaa lausua mitään lohduttavaa tälle mies-paralle…) Hän nauttii kaikesta.»
»Toivottavasti hän osaa aina niin tehdä. Hänen elämänsä pitäisi aina olla ruusuista. On hirveätä, että aina eksytään käyttämään kuluneita sanontatapoja, eikö olekin?» lisäsi hän, ikäänkuin hän ja rouva Verity olisivat olleet päivälliskutsuilla ja heidän olisi pitänyt keskustella. »Satutteko tuntemaan nämä säkeet:
— Rannalla Manan järven, nojaillen airoon Kharon odottaa?»
»En. Pelkäänpä, etten ole lukenutkaan sitä runoa —»
Samassa palasi Wallace, tunkeutuen touhuisasti ihmisahdingon lävitse. »Nyt, herra Charles —»
Herra Mount nosti lakkiaan. »En sano hyvästi, vaan käytän niitä sanoja, jotka gladiaattorit aina lausuivat Rooman keisarille. Muistatteko?»
Kovaksi onneksi rouva Verity-raukka muisti (aikoja sitten menneiltä historiantunneiltaan).
»Terve, Caesar! Kuoleman omat tervehtivät sinua!»
Violet nielaisi jäähyväisensä. Mutta Charles Mount sai Margaretilta perin riemuisan hymyilyn muistoksi matkalleen.