»Ensimmäisen kerran koko tuttavuutemme aikana ovat he kysyneet madame Verityä. Nyt sinun on tultava mukaani — tulethan — ja autettava minua pitämään puoleni näille kahdelle…»
III
Rouva Verityn yksityisessä arkihuoneessa tapasimme kolmannenkin nuoren vieraan.
Paitsi Cynthia Oddleyta (joka oli aistikas kuin harakka musta- ja valkoviiruisessa puvussaan ja teki kolkon yksisilmäisen vaikutuksen, koska hän käytti leveään mustan ja valkean kirjavaan nauhaan kiinnitettyä mustaa monokkelia!) ja hänen veljeään Claudea (jonka empiriliivinen puku sopi hänelle kuten harmaa suèdekäsine) oli siellä vankempirakenteinen, punatukkainen Eric (jonka sukunimeä en koskaan kuullut) yllään Roudin ja Giddyn liikkeestä tilattu golfasu ja lisäksi nilkkoihin saakka pullottavat housut.
Mahdollisimman lyhyen tervehdyksen jälkeen kääntyivät kaikki kolme rouva Verityn puoleen, tiedustaen: »Mitä oikeastaan tarkoittaa kaikki tämä häly Peggystä?… Nuo alakerran verrattomat tomppelit väittivät puhelimessa hänen lähteneen täältä!»
»Hän on lähtenyt», myönsi Margaretin äiti.
Väitetään, etteivät nykyajan nuoret hämmästy mistään. Mutta ainakin kolme heistä ällistyi sanattomiksi useiden sekuntien ajaksi.
»Lähtenyt? Ilman meitä?» puhkesi Cynthia kummeksimaan. »Minne? Kenen seurassa?»
»Hänen setänsä», vastasi Violet Verity (pystyssä päin ja purren huultaan, joka pyrki vapisemaan), »vaati sitä. Hän — hän — hän vei Margaretin pois luotamme… Lääkärin määräys… Senvuoksi hän luonnollisesti vei hänet —»
»Vei hänet?» Cynthiaa vieläkin epäilytti. »Miten on kukaan saattanut?»