»Vei hänet? Minne? Ja kuinka pitkäksi ajaksi?» sai suu auki töllistelevä Claude sanotuksi.
»En tiedä. Tarkoitan, etten tarkalleen tiedä, kuinka kauas he — heidän seurueensa matkustaa», vastasi Violet Verity levottomana, mutta arvokkaana. Entinen koulutoverini piti puolensa. Sellainen luonteenvastainen esiintyminen vaati varmaankin häneltä väkivaltaista ponnistusta. Hän oli tämän Cynthian edessä menneen ajan herttaisinten ja terveinten piirteiden hentona, hopeankirkkaana näytteenä. »Voin ilmoittaa teille ainoastaan sen, että hän, kuten hän niin hartaasti halusi tehdä, vei Margaretin pitkälle merimatkalle.»
Tyrmistyminen, pitkä äänettömyys.
Ensimmäisen äänen siinä huoneessa päästi henkivartija Eric.
»No niin! Samahan se meistä on, eikö olekin?» Ja hän naurahti.
Pidin punatukkaisesta pojasta niiden sanojen tähden. Oddleyt — en voinut olla ajattelematta niin — suorastaan alensivat aikalaisiaan. Ericit edustivat polvensa keskitasoa arvokkaasti.
Tarttuen pudonneeseen monokkeliinsa Cynthia puhkesi uudelleen huudahtelemaan: »Peggy? Peggy, joka vannoi mieluummin kuolevansa kuin astuvansa jalallaan laivankannelle? Peggy ei olisi ikinä alistunut vietäväksi sillä tavoin matkalle. Hän olisi ehdottomasti kieltäytynyt. Onko tarkoituksenne — onko tarkoituksenne väittää, että Peggy lähti?
(Lähti tosiaankin. Muistelin, millaisena olin viimeksi nähnyt Margaretin; avuttomana ja tajuttomana, nujertuneena kajutan pieluksille! Minun oli käännyttävä ikkunaan päin… Parveke oli Promenadelle päin; siellä oli hilpeä näky: joulukuinen aurinko paistoi herttaisesti, ja matkailijoita liikkui edestakaisin. Katselin autoja, jotka kiitivät ohitse pitkinä ja välkkyvinä kuin kalat, vinhasti sujahtelevia moottoripyöriä, joiden ohjaajien asu muistutti syvän meren sukeltajia. Englantilaiset, amerikkalaiset, mannermaalaiset saattoi erottaa toisistaan, vaikka heidän liikkuvat vartalonsa näyttävätkin vain mehiläisen kokoisilta appelsiinipuiden reunustamilla kaduilla, Euroopan taidokkaimmin järjestetyn rannikon palmujen, kupolien ja lelumaisten rakennusten keskellä. Silmäilin ulos salatakseni nauruani.)
»Hän on joka tapauksessa poissa», jupisi Margaretin äiti.
»Jättikö hän kirjettä?… Eikö? Vai ei? Eikö hän jättänyt riviäkään minulle?… Eikä Claudelle?… Miten se on mahdollista?»