»Luultavasti hän ei ehtinyt, Cynthia, lähtiessään —»
» No niin!… Hän siis todella lähti? Tuon vanhan… herra Lloydin seurassa?»
Katsahdin taakseni. Cynthian terävistä, poikamaisista, harkitsevista kasvoista kuvastui monenlaisia mietteitä sen ällistyksen aallon jälkeen, joka aluksi oli pyyhkäissyt ne ihan ilmeettömiksi. »Miksi», hän kummasteli, »piti Peggyn noudattaa hänen tahtoaan? Peggyllähän on omat varansa.»
Käsitin täydelleen, kuinka paljon neiti Oddley oli rakentanut suunnitelmiaan sen pohjalle.
Veljeä kalvoi vilpitön tuska, eivätkä sen syyt olleet niin arvottomat. Alakuloisena hän sopersi: »Olen laskenut päiviä. Laskenut päiviä, milloin tapaan Peggyn taaskin. Aika tuntui niin kovin pitkältä. Minusta on tuntunut —» Hän räpytteli silmiään, ravistaen kirkkaat pisarat vaaleista silmäripsistään; ne tipahtivat hänen suipolle, nuorekkaalle leualleen ja sitten hänen liiviensä V-muotoiselle, helmenharmaalle aukeamalle korkeavyötäröisen takin käänteiden väliin. Hänen äänensä vavahteli, kun hän lopetti: »Tuntunut kuin olisin kuollut!»
Hänen sisarensa ärähti: »Älä Jumalan tähden, Odds, esiinny noin naurettavan narrimaisesti. Sinä tomppeli, eihän Peggy ole poistunut mennäkseen naimisiin eikä eronnut meistä ikiajoiksi —»
»Milloin hän palaa?» tiedusti loordi Oddley, selvittäen kurkkuaan ja niistäen nenäänsä pieneen, purppuran sinipunervaan batistiliinaan, josta lehahti »le jaden» tuoksu.
»Milloin odotatte hänen palaavan, rouva Verity?»
Helläsydäminen rouva Verity aukaisi suunsa — sulkien sen jälleen. Herra
Lloyd oli ehdottanut, että Oddleyn perheen jäsenille ilmaistaisiin
Margaretin kuulumisista vain hyvin epätäydellinen hahmoittelu. »Hänen
suunnitelmansa ovat niin… niin epävarmat.»
»Minuun nähden on nyt kaikki varmaa… nimittäin mitä tulee
Kairon-matkaan», valitti Claude surkeasti. »En halua jatkaa matkaa
Egyptiin ilman Peggyä. Entä sinä, Cyn?»