»Neiti Verity, jos — jos olisin teidän sijassanne, en olisi kovin hädissäni — Niin, ymmärrän kyllä, että sellaiset sanat kuulostavat kummallisilta, kun otetaan huomioon, mitä on tapahtunut — tarkoitan, kun otetaan huomioon ne olosuhteet, joissa olette. Mutta minulla on aavistus — olisin valmis lyömään vetoa siitä, että herra Lloyd palaa pian — ja näkee, että olemme syöneet koko aamiaisen.»
»Entä toiset? Merimiehet? Wallace?»
»En ole nähnyt pienintäkään jälkeä myöskään heistä. En merkkiäkään.
Mutta älkää olko liiaksi tuskissanne heidän tähtensä, neiti Verity —»
»En ole tuskissani, mutta minun täytyy saada kysyä teiltä, mitä tiedätte. Se ei ole niin tuskastuttavaa kuin se, että kohtelisitte minua, ikäänkuin olisin pikku lapsi», huomautti Margaret varsin järkevästi — järkevämmin kuin Mount oli koskaan kuullut tuon lemmon tytön sitä ennen puhuvan. »Pääsivätkö merimiehet purresta muihin veneisiin? Silloinhan olisi toiveita heidän pelastumisestaan.»
»Kyllä, niin kyllä. On hyvät toiveet. Sweetheart II:n veneet olivat — ovat — mainiot.»
»Arveletteko, että heidän on varsin mahdollista pelastua jonnekin — tai että heidät otetaan johonkin laivaan —»
»Niin, se on varsin mahdollista», vakuutti Mount. »Ikävä, että lainkaan jouduimme eroon heistä.» Eikä Margaret aavistanut, että hän kiristeli hampaitaan vastatessaan niin.
»Kuinkahan kauan meidän on oltava täällä? Mitä arvelette?» »Oltava?
Täällä?»
»Niin.» Margaretin heikossa äänessä oli järjetön, epäloogillinen, odottamaton, todellista riemua uhkuva soinnahdus (oliko se mahdollista), kun hän lausui sanat: »Täällä, täällä autiolla saarella.»
Salaisesti nuori Mount oli vimmoissaan. »Hän on niellyt sen. Hän on kaivannut sitä. Siksipä hän on sen saanut. Kymmenentuhatta kirousta, että minut on raahattu tänne yksin kestämään alkuvaivat!»