Tytölle hän virkkoi: »Jospa Jumala soisi minun arvata, kuinka kauaksi meidän on — meidän on jäätävä tänne! Mutta mistäpä sen tietäisin?»
»Niin, ette kaiketikaan. Ette tietysti tiedä, missä olemme. Eikö purrestakaan näkynyt mitään merkkiä?»
»Ei vähääkään, neiti Verity» (kolkosti).
»No niin. Sellaista sattuu», sanoi äkkiarvaamatta merimiehen tytär.
»Otaksuttavasti», lisäsi hän pian, tähyillen merelle, »otaksuttavasti on nyt ainoana toivonamme, että meidät huomataan jostakin laivasta ja meidät noudetaan sinne. Melkein ainahan niin käy, eikö totta? Verrattain pian. Laivoja kai kulkee tämän saaren ohitse, jos se kerran on siksi lähellä laivaväylää, että sen rannalla on kärsitty haaksirikko? Muita laivoja menee ohitsemme, vai mitä?»
»Hyvä Jumala, niin! Ja —» Parahiksi hän malttoi mielensä eikä sanonut erään tunnetun lentoaseman nimeä. »Varmastikin saapuu läheisyyteemme piakkoin joku vene tai — tai joku sellainen», koetti hän lohduttaa tyttöä. Margaret oli niin tyyni, ettei hän olisi uskonut sitä mahdollisesti tuonnottain »Berkeleyssä» vietetyn illan jälkeen.
»Siihen saakka», virkkoi tyttö, »siihen saakka olemme täällä».
»Nähtävästi», myönsi Mount hienosti.
»Entä mitä meidän on teidän mielestänne paras tehdä?»
»Tehdä?»