Hän oli juuri parhaiksi hereillä nähdäkseen miehen hymyilevän (rohkaisevasti, hellästi) heidän saapuessaan luolaan.
»Istukaa hetkinen!» Mount polvistui ja kaivoi hiekkaan pienen kuopan. Margaret ei vielä silloin käsittänyt, että se oli leirielämään tottuneiden käyttämä lonkansija. Silmäluomiensa pyrkiessä ummistumaan hän tarkkaili Mountia. Persikan- ja ambrankirjava auringonlasku loi hiekkaan loistavan hohteen ja muutti nuoren miehen hartioita ja selkää peittävän paidan tavallisesti valkean värin mitä pehmeimmän ruusunkarvaiseksi.
»Teillä sietäisi olla takki yllänne», mutisi Margaret. »Teidän pitäisi vetää yllenne se autovaippa —»
Se kuulosti tavalliselta huomautukselta. Mahdollisesti se tuntui sellaiselta Mountistakin. Mutta se oli käänteen merkki, koska tyttö nyt ensi kerran Sussexista lähdettyään ajatteli ensiksi jonkun toisen mukavuutta.
»Minulla ei ole hätääkään. Minulla on lämmin takki. Niin, ihan totta. Minulla on. Nukun se ylläni. Eikä täällä ole missään nimessä kylmä, ei yölläkään. On ikäänkuin kaitselmuksen huolenpitoa, eikö olekin, tällainen sää? Ja nyt käärin teidät kuin pikku lapsen —»
Hän puhui kuten mies haastellessaan sairaalle pienokaiselle. Jotkut miehet ovat yhtä helliä pienoisille lapsille ja kivuloisille naisille kuin toiset mielieläimilleen.
»— Kuin pikku lapsen tähän. Muuten, neiti Verity, ettekö sattumalta viime yönä tunnustellut vaippani taskuja?»
»Oliko se siis teidän vaippanne?»
»Ettekö tunnustellut sen taskuja? Vai ette? No niin, katsokaa tätä!»
Kädessään (joka oli viheriänä puiden homeesta ja mustana savusta) hän ojensi siniseen paperiin kiedottua kääröä.