Hänen sydämensä jyskytti. Hänen kasvoillaan virtasi hiki. Hän puri hammasta jaksaakseen olla ähkymättä…
Ei ollut kovin kauan siitä, kun oli tilattu auto viemään neiti Verityä hotellista saman bulevardin varrella, vain kivenheiton päässä olevaan muotiliikkeeseen, odottamaan kaksi tuntia ja sitten viemään hänet takaisin. Mutta hervoton neiti Verity, jonka oma se Rolls-auto oli ja joka valitsi hattuja tukuttain puhumattakaan hinnasta, oli myöhäisempi kehitysmuoto kuin tanakka pieni Margaret, joka oli kaivanut sokeriherne-penkkien ojia sussexilaisessa puutarhassa. Me kasvamme juuristamme. Palaudumme alkuumme. Hämmästyttävän nopeasti alkoi Margaret Verity saada takaisin perityn, terveen, reippaan rohkeutensa ja sitkeytensä.
Niinpä hän hammasta purren kiskoi oksaansa rinnettä myöten. Hän raahasi sen kasalle saakka ja vasta sitten sen pudotti. Mutta hän pudotti sen niin äkkiä, että nuori Mount, joka parhaillaan nosti omaa oksaansa läjälle, pyörähti kiivaasti ympäri.
Tyrmistyneenä hän huudahti: »Hyvä Jumala! Tehän olette ihan nääntynyt… Voi! —»
VI luku
Tekoveli
I
Tyttö piti päänsä uljaasti pystyssä vastatessaan, ettei häntä mikään vaivannut ja että hän hieman levähdettyään jaksaisi alkaa uudelleen.
Mutta sitten hänen päänsä nuokahti. Koko hänen nuorekas vartalonsa vaipui hietikkoon kuin Mountin äsken katkaisemat oksat. Hän tuskin tiesi, mitä tapahtui, vain tuntien vankan, lämpöisen, paidanhihan peittämän käsivarren kiertyvän ympärilleen. Oli niin viihtyisän turvallista, kun hän tunsi ihmisruumiin lämpimän kosketuksen matalasointuisen äänen rauhallisesti lausuessa: »Ei mitään hätää. Teidän työnne on lopussa, neiti Verity. Nyt vien teidät luolaanne. Lähdetään —»
Hän vei tytön kalliosolan läpi poukamalle, jossa hän oli avannut silmänsä ikuisuudelta tuntuvaa kokemusjaksoa aikaisemmin. Taaskin oli Margaret menettänyt koko ajantajuntansa. Hän olisi heti paikalla voinut vaipua uneen kävellessään niitä muutamia askelia. Hänen silmänsä painuivat umpeen; hänen oli väkisin aukaistava ne jälleen, suunnattava ne Mountih kasvoihin…