»Rakas Charles!
Tuntuu kauhean oudolta ja melkein hävyttömältä puhutella täysikasvuisia ristimänimellä, olet ainoa täysi-ikäinen, jota olen nimittänyt niin, mutta koska viimeisessä kirjeessäsi oli: etkö voi edes kerran nimittää minua muutoin kuin herra Mountiksi, niin teen sen, ja jollet pidä siitä, niin voit heti ilmoittaa sen, ja minä kirjoitan herra Mount kaikkiin muihin kirjeisiin, jotka lähetän. Ole hyvä ja kiitä Wallacea siitä, että hän kirjoitti kirjeen, jonka sanelit, koska olit venähdyttänyt kätesi. Hänen käsialansa on kaunis, niin selvä, paljoa helpompi lukea kuin sinun, jollet pahastu. Pian tulee kevät, ja tuhannet pikkupojat, jotka tulevat Lewesiin palatakseen valmistavaan kouluun kevätlukukaudeksi, täyttivät koko junan eilen, kun äiti ja minä olimme siellä. Muistatko, että viimeksi olimme asemalla sinä päivänä, jona näimme eläintarhan ja sinut ja Pekka Poikasen ja kaikki, niin paljon tapahtuu aina yhdellä kertaa. Tiedättekö, herra Mount» (näiden sanojen päälle oli vedetty viiva) »tiedätkö, Charles, kuulimme, että Victoria-asemalla oli tänään sattunut kovin kamala tapaus. Koululaisjuna lähti liikkeelle kenenkään aavistamatta, pari minuuttia ennen määräaikaansa, ja vaunuissa oli koko joukko äitejä järjestämässä matkatavaroita hyllyille, ja ulkona paljon poikia katsomassa sateenkaarta, uusia tulokkaita ja muuta sellaista, ja ihan rauhallisesti ilman vihellystä ja vihreätä lippua ja mitään muuta juna lähti, ennen kuin poikien äidit ennättivät ulos, tuoden pysähtymättä heidät kaikki Lewesiin. Eikö heille käynyt kauheasti, ja heidän poikiaan jäi paljon ihan avuttomiksi asemasillalle. Heidän oli saavuttava viiden ja viidentoista junassa. Joukossa oli kaksi veljestä, ja toinen heistä pääsi mukaan, toinen jäi jälkeen. Ihan kuin raamatussa, mutta hän sai Rumplemayerin kahvilassa teetä erään tutun pojan äidiltä, joten hän ei ollut millänsäkään. Enää ei taida olla mitään kerrottavaa paitsi sitä, että lumi sulaa ja puut tarhassamme paljastuvat. Panen kuoreen sinua varten kaksi lumipisaraa, jotka voit pistää napinläpeesi. En luule, että tulisi enempää kolmen pennyn postimerkillä, sillä Sveitsiin on pitkä matka, ja toivon, etteivät ne kuihtuisi matkalla, mutta jos niin käy, niin pane ne maljaan, jossa on lämmintä vettä ja vähä suolaa, niin ne virkistyvät jälleen. Hyvää yötä, rakas Charles ja parhaat terveiset MARGARETILTA.»
Tämä oli ollut lapsen viimeinen kirje hänen ulkomailla olevalle ystävälleen.
Postileiman päivämäärä osoitti, että se oli saapunut sveitsiläiseen parantolaan kaksi päivää aikaisemmin, ennen kuin Charles Mount oli siirtynyt sinne, mihin hänelle ei enää voitu kirjeitä lähettää.
Ne olivat tunneherkän, hartaasti kiintyneen, teeskentelemättömän, turmeltumattoman nupun — Margaretin! — kirjeitä.
Kun hän nyt luki niitä, tuntui hänestä ikäänkuin hän olisi taivaltanut äärettömän matkan; hän näki niissä niin erilaisen luonteen! Liikutettuna, tuntien sydämessään pistoksen hän ajatteli: »Kuinka kauheaksi olen tullut; minusta olisi tullut niin kiltti äidille ja kaikille… Kuinka erilaiseksi ihminen muuttuu varttuessaan!»
Mutta juostessaan poukamansa veteen Mount mietti: »Tavattomassa määrin samanlainen sittenkin!… Sydämensä sisimmässä hän on ihan sama lapsi…»
IX luku
Haaveet ja todellisuus