»Olkaa hyvä ja lukekaa toinen», pyysi Margaret, puristaen herkän suunsa tiukemmalle. »Ajattelin vain, kuinka pitkään aikaan — ei, en tarkoita täällä. Aikaisemmin. Pitkään aikaan en ole käynyt teatterissa enkä missään näytännössä kahden kesken äidin kanssa…» (Tämä samoilta huulilta, jotka olivat huudahtaneet: »Hölynpölyä, Violet, et suinkaan aio pakottaa minua luopumaan ystävistäni. Kun sanon jotakin, niin tarkoitan sitä.»)
Nyt hän virkkoi: »Olisin hyvilläni, jos lukisitte.» Mount alkoi lukea toista veljensä saamaa kirjettä.
»Kiitoksia niin hirveän paljon kuvallisista postikorteista, joissa on ihmisiä hiihtämässä. Se on varmaankin taivaallisen hauskaa. On niin hyvä, kun ulkomailla on ystävä, jolle saa kirjoittaa ja joka vastaa kirjeisiin. Mutta olin niin kovin kateellinen Teille, kun saatte olla siellä ja nähdä sitä kaikkea. Ja ajatelkaahan, että siellä on joitakuita ihan pieniä lapsia, monta vuotta minua nuorempia! Kuinka toivonkaan, että pääsisin sinne! Kammon Englannin talvea. Niin en oikeastaan tee, mutta niin kuulin erään meille teekutsuilla tulleen rouvasihmisen sanovan. Hän oli noita kunnianarvoisia papinleskiä, hyvin nuori, eriskummaisin vieras, mitä meillä on ollut. Hänellä oli niin iso, monimutkainen, kultainen rintaneula. En usko, että se oli oikeata kultaa, ja siinä oli kahdeksan isoa rubinia, enkä usko, että ne olivat oikeita rubineja, ja siinä oli paikka vielä yhdelle, mutta siinä ei sitä ollut. Äiti luki juuri tämän kohdan ja sanoo, että on julmaa ja ilkeätä pilkata toisten ihmisten pukua ja ulkonäköä ja olemmeko itse niin täydellisiä. En senvuoksi tahtoisi sitä tehdä, mutta, rakas herra Mount, Te olisitte nauranut niin sydämenne pohjasta, ja niinpä minun oli kuvailtava häntä Teille vain vähän. Sanoitte, että leikkihuone tuntuu jäykältä, jos siellä on sellaista, minkä pitäisi olla äitien kokouksessa, joten ajattelin, kuinka tämä Teitä huvittaisi toivoen Teidän olevan nyt jo melkein terveen, Teidän harras ystävänne
Margaret Verity.»
Vielä yhden kirjeen Mount luki miellyttäväsointuisella, hillitynvakaisella äänellään…
»Rakas Herra Mount, kuinka voitte? Toivottavasti oikein hyvin. Kiitoksia hyvin paljon kirjeestänne, mutta ettekö voisi kirjoittaa musteella, koska lyijykynän jälki oli niin kovin heikkoa, etten saanut selvää kaikista sanoista, ja kysyin äidiltä, eikä hänkään erottanut ihan kaikkia. Hän oli hyvän pahoillaan, kun ei erottanut. Kun minun hyvin pienenä tyttönä piti kirjoittaa lyijykynällä isälle, niin äiti joskus korjaili sanoja musteella, jotta isä ymmärtäisi, mitä olin tarkoittanut. Meidän oli tapana osoittaa kirjeet laivayhtiön konttoriin, koska emme koskaan tienneet, missä isän laiva oli. Viime yön olin melkein kokonaan valveilla, koska oli ukkosilma ja minä pelkään ukkosta hirveästi. Koetan olla pelkäämättä, koska olen merimiehen tytär, mutta yleensä kaikki pelkäävät jotakin. Koetan niin kovasti, mutta joka kerta kun kuulen jyrinän, en mahda mitään, mieluummin soisin tiikerejä olevan samassa huoneessa, ja niinpä menin äidin vuoteeseen. Tämä on hyvin lyhyt, huono kirje, ja antakaa anteeksi tahra, koska parhaillaan valmistamme nekkuja tilimarkkinoita varten. Ne ostaa sama rouva, jolla ei ole kaikkia rubineja rintaneulassaan. Muistattehan, kun kerroin teille, että kun tutustuu häneen, niin hän on oikein mukiinmenevä. Harras ystävänne MARGARET.»
Mount selvitti kurkkuaan. »Lukekaa loput itse, neiti Verity! Teettehän niin?»
»Ääneenkö?»
»Hm — ei, jollette pahastu. Minä taidan lähteä uudelleen uimaan, niin kauan kun on lämmin.»
Hän jätti Margaretin istumaan silmät kirkkaina ja lukemaan nipussa alimpana ollut kirjettä.