»Morsiameltanneko?» tiedusti Margaret.
»Hyvä Jumala, eihän toki.» Mount naurahti. »Mutta nuorelta naiselta ne ovat. Eivät kuitenkaan minulle. Ne oli kirjoitettu Charles-poloiselle, veljelleni, ja ne luovutettiin minulle äitimme tavaroiden seassa. Haluaisitteko silmäillä niitä?»
»Näyttäkää ne minulle, olkaa hyvä!»
Maidonlämpöisenä iltapäivänä, auringon valaessa ruusuista kultahohdetta kallion laella kasvavaan öljypuulehtoon, nämä saarelaiskumppanukset tarkastivat yhdessä ohutta nippua värillisiä kirjeitä, jotka Archie Mount otti vyönsä taskusta. Paperiin oli painettu kultainen soikio, jonka sisässä oli kirjain »M». Käsiala oli lapsellisen pyöreätä, sillä ne olivat samat kuusi kirjettä, jotka »olivat suuresti sulostuttaneet» nuoren soturin elämän viimeisiä viikkoja. Viisi niistä alkoi: »Rakas Herra Mount.» Lopussa oli: »Teidän harras ystävänne Margaret Verity.»
III
Archie Mount luki ensimmäisen kirjeen ääneen. »Lupasin kertoa teille eläintieteellisestä tarhasta ja matineasta, joka oli kerrassaan viehättävä. Oi, kuinka siitä nautin, sitä ette osaa kuvitellakaan!!! Pidättekö tästä kirjepaperista? Eikö se ole kaunista? Ostin sitä Harrodin myymälästä, koska maksuosoituksestani jäi koko joukko rahaa tähteeksi ja voin niin ollen vielä ostella ja otin äidille joitakuita sievää nenäliinoja, joissa on V, ja arvelin, että olisi hauskaa saada juuri tätä paperia kirjoittaakseni Teille, koska sanoitte, että Teistä on hupaista saada kirjeitä. Jotkut arkit ovat vaaleanpunaisia, toiset sinertäviä kuin muna, ja jokunen on purppuran sinipunerva, mutta siitä väristä en pidä varsin paljon. Mikä on Teidän mielivärinne? Pienessä kissojen huoneessa oli kauhein haju, mitä ikinä olen tuntenut; se oli vähällä tehdä minut merikipeäksi — ja se tuntuu kamalalta. Rakas herra Mount, Teidän olisi pitänyt olla papukaijojen huoneessa, josta pidin niin kovin paljon. Oletteko koskaan kuullut niiden puhuvan? Kun nojasimme kaiteeseen katsellessamme antilooppeja, putosi lakkini niiden pesään, eikö se ollut kauheaa, mutta kiltti hoitaja kävi noutamassa sen sieltä. Miesparka, hän oli haavoittunut sodassa ihan raajarikoksi, mutta hän hyppeli kuin kuka tahansa. Pekka Poikasen esityksessä pidän eniten merenneitojen kalliosta, joka oli loistava!!! He kaikki sukelsivat veteen. Emme luonnollisestikaan jääneet katsomaan merileijonien ruokkimista, koska kello oli kolme. Joimme teetä teatterissa Minä pidän teestä teatterissa, pidättekö Te? Tahtoisin aina juoda sitä siellä. Te kai olette ollut monissa teattereissa, ja luultavasti on naurettavaa innostua niin, ettei saa unta, mutta ymmärrättehän, että olin ensikertalainen ja olin niin ihastunut. Vierellämme istui vanhempiensa seurassa kaksi pikku poikaa, toinen heistä nautti melkein yhtä paljon kuin minäkin, mutta toinen oli liian nuori eikä sanonut sanaakaan. Vasta nähdessään ikkunan, josta Pekka Poikanen lentää sisälle, ja sen takaa näkyvän öisen taivaan hän kysyi: 'Onko nyt pimeä? Onko kadulla nyt jo pimeä, vaikka äsken tänne tullessamme oli kirkas päivä? Minusta oli kauhean surullista, kun rouva Darling luuli, että vain hänen lastensa aaveet tulevat takaisin; se pani minut ajattelemaan, kuinka kamalaa olisi omasta äidistäni, jos minä kuolisin tai sattuisi jotakin, ja minua ihan tukehdutti. Wendyn pieni koti puissa oli hajoamaisillaan. En muistanut kertoa teille eläintarhan apinoista, joilla on niin surumieliset silmät, mutta uskallan väittää, että ne ovat todella ihan tyytyväisiä. Onkohan Teistä hauskaa Sveitsissä? Olkaa hyvä ja kirjoittakaa minulle talviurheilusta ja kertokaa herttaiset terveiseni Wallacelle! Nyt minun taitaa pitää lopettaa, koska on maatapanon aika, joten sydämellinen tervehdys ja toivon teidän pian parantuvan ihan terveeksi.
Teidän harras ystävänne
Margaret Verity.»
Sitten alkaneen lyhyen äänettömyyden aikana kirkui lokki. Mount käänsi katseensa kirjeestä. Hänen kuulijansa suurisilmäiset, soikeat kasvot olivat muuttuneet.
»Mutta kuulkaahan! Onko tämä teistä pahaa… ehkä minun ei olisi pitänyt —»