»Mutta meillä ei ole mitään», lisäsi Margaret suruttomasti. »Ei edes ainoatakaan ravintolalaskua, ei ainoatakaan taskuun unohtunutta konserttiohjelmaa, ei edes kirjettä, joka muistuttaisi, miltä kirjoitus näyttää —»
»Ahaa! Siitä johtuu mieleeni», huudahti Mount naurahtaen.
»Olin tyyten unohtanut. Minulla on, neiti Verity.»
»Oi, mitä?»
»Kirjeitä. Koko joukko kirjeitä.»
»Täälläkö?» Hämmästyneenä loi tyttö suurista silmistään katseen nuoreen mieheen, joka paitahihasillaan nojasi selkäänsä kallioseinämään, ja kääntyi sitten silmäilemään autiota lahdelmaa ja herttaisen kaunista maisemaa.
»Miten olisitte voinut saada kirjeitä —»
»Oh!» Harmissaan Mount tunsi tehneensä virheen… olleensa tomppeli. Koska hän kerran oli päättänyt horjumatta näytellä valheellista osaansa siihen saakka, kunnes vahtia vaihdettaisiin, pitäisi hänen menetellä niin, ettei hänen tarvitsisi nolostua joka kerta, kun tämä lapsi-parka tuskailisi luuloteltua asemaansa. Hän selitti lyhyesti: »Tarkoitan vain sellaisia kirjeitä, jotka olivat taskussani.»
»Silloinko, kun kärsimme haaksirikon?»
»Hm — niin. Olin pannut ne erilleen aikaisemmin. Pistin ne tänne taskuuni.» Taaskin hän vei kätensä verrattomaan kangasvyöhönsä, jonka hän, kuten hän oli tytölle kertonut, oli ostanut eräältä merimieheltä Monte Videossa. »Nippu kirjeitä, 'menneisyyden ääni', ymmärrättehän?»