Liian kaukana kuullakseen; heidän täytyi nähdä. He näkisivät heti…
Kuvitelkaa ankarasti kiihtynyttä, yksinäistä tyttö-parkaa huutamassa, liehuttamassa laatimassa laivaa! Se alus merkitsi apua, ihmisiä, äitiä, kotia, sivistysoloja, mukavuuksia, pääsyä tämän saaren asumattomilta, yksinäisiltä kallioilta —
II
Tässä yhteydessä välähti outo ajatus jossakin, ei suinkaan Margaretin mielessä, vaan kauempana kuin tuo savukierukka oli:
»En tahdo päästä pois täältä! Toivoisin, ettei minun tarvitse. Tulen takaisin. Joskus minun on palattava tänne, missä olen ollut niin onnellinen —»
III
Se pieni ajatus häipyi kuin vilahdus.
Uudelleen oli tytön ainoana kiihkeänä pyrkimyksenä: pois täältä — pois täältä! Hän puri huuliaan, hankasi jalkojaan kiveen. Oi, aluksessa olijain täytyi nähdä hänet; heidän täytyi (»Auttakaa!») Jospa hän vain jaksaisi kiljua kovemmin, liehuttaa rajummin —
Hänen omissa korvissaan kaikui hänen äkäinen äänensä, kun hän kysyi:
»Missä hän on? Miksi ei hän tule pysähdyttämään tuota laivaa?»