Mount oli sillä hetkellä vajaan neljänsadan metrin päässä pensaisella rinteellä. Hän oli lähtenyt lehdosta ja palasi parhaillaan mielipaikaltaan puron mutkasta. Kiduksien läpi pujottamassaan notkeassa vitsassa hän kantoi neljää forellia, jotka olivat komeimmat hänen siihen mennessä saamistaan (tuon kookkaimman täytyi painaa puolen kilon vaiheilla). Heilutellen saalistaan hän asteli »kotiin» päin.
Kummallista, että hän ajatellessaan poukamaa, käytti siitä nyt jo mielessään sitä sanaa.
Sitten hän mietti: »Nuo ovat kaikki varsin komeita ja isoja, mutta kuinka kauan saattaa tällaista asiaintilaa jatkua? Sen vanhan valehtelijan on täytynyt määrätä joku aikaraja ennenkuulumattomalle järjestelylleen, jonka lempo vieköön. Mitenkähän hänen nuori sukulaisensa menettelee, kun loppu tulee? Siihen ei enää saata olla kuin muutamia päiviä», päätteli Archie Mount itsekseen (kuten hän oli vakuuttanut itselleen alusta alkaen). »Vanhan vehkeilijän on näyttäydyttävä, tunnustettava tytölle kaikki peittelemättä —»
Entä sitten?
Jumaliste, kyllä tyttö sitten suuttuisi! … Hän raivostuisi. Totta kyllä, se pikku olento oli terästäytynyt tässä Jumalan hylkäämässä paikassa ja (oltuaan ennen pelkkä »vätys») osoittautunut todelliseksi urheilijattareksi. Mutta maailman innokkainkin urheilutyttö kiukustui sellaisiin ihmisiin, jotka panevat toimeen — ei ollut tätä suunnitelmaa kuvaavaa, kohteliasta sanaa.
Margaret Verity oli huvipurressa myrskynnyt, kun hänet vastoin tahtoaan vietiin vain meriretkelle. Entä sitten sen jälkinäytös?
Entä mitä tyttö sitten sanoisi hänelle — Mountille? Samassa kantautui hänen korviinsa Margaretin ääni; tyttö huusi korvia vihlovasti jossakin alempana rinteellä, huusi hurjistuneesta »Auttakaa! Auttakaa!»
V
Sillä lahdella liikkuva höyrylaiva loittoni mitään huomaamatta kauemmaksi saaresta.
Yhä kiivaammasti huiskutti haaksirikkoutunut tyttö merkinantolippuaan. Hyödytöntä. Keitä aluksessa lieneekään ollut, heidän mieleensäkään ei nähtävästi johtunut vastata rannalla näyteltyihin vimmaisiin merkkeihin.