(Jos osutte sitä ajattelemaan, miksi ihmeessä he olisivat sen tehneet?)
Hänen ponnistuksensa olivat tuloksettomat. Hän saattoi liehuttaa lippua näännyksiin saakka, luikkailla äänensä käheäksi. Yhä pienempänä näkyi höyryalus sinistä taustaa vasten, yhä pienempänä savukiehkura, joka yhä ohentuen kieri taivaalle.
»Liian kaukana», ajatteli Margaret tuskissaan. »Komentosillalla ei ketään tähystämässä… Se poistuu… Jättää meidät tänne… Mitä minun on tehtävä?» (Vielä viimeinen yritys lipulla.) »Hoi! Auttakaa! AUTTAKAA!»
»Halloo!» kuului hänen yläpuoleltaan hyvin huolestuneella äänellä luikattu vastaus. »Halloo, mikä hätänä? Mitä nyt? Mikä teitä vaivaa, Margaret?»
Margaret kääntyi katsomaan miestä, joka tuli pensaikon lävitse, niin että räiski, ja pudotti kääntyessään liikuttavan tiuhan leninkilippunsa.
»Laiva», huoahti hän arkaillen, ja hänen äänestään oli kaikki rohkeus poissa. »Katsokaa! Tuolla oikealla… Melkein silmänkantamattomissa jo nyt.»
Ensimmäisen kerran nuori Mount oikeastaan ärähti hänelle: »Siinäkö kaikki?»
»Kaikki?» kertasi tyttö, silmäillen rajattomalle sinilakeudelle häipyvää mustaa pilkkua. »Se meni menojaan…»
»Pelkäsin, että teitä oli purrut käärme. Totisesti luulin, että teitä oli vähintäänkin käärme purrut. Älkää taivaan tähden enää toista kertaa säikähdyttäkö minua tällä tavoin!»
»Säikähdyttäkö teitä? Ettekö sano muuta, kun —»