»Niin se on», hän mietti kiskoessaan villapaidan lyhyttukkaisen päänsä ylitse ja viskatessaan tweedkankaisen hameensa syrjään. »Hänen käytöksensä on kerrassaan hirvittävää.»
Sitten hän vaipui pohtimaan. Kuinka kiehtova Mount osasi olla! Kuinka hupaisa hän oli ollut! Kuinka herttainen silloin, ensimmäisenä päivänä, jolloin hänen ruumiinsa oli ollut niin jäykkä, hellä ja ylen rasittunut! Kuinka myötätuntoinen! Ja myöskin ystävällinen hänen lapsellisiin kirjeihinsä nähden! Aina niin »kiltti», joskin niin sulkeutunut! …
Sillä sulkeutunut hän oli aina.
Vaikka hän oli haastellut Margaretille tuntikausia — vaikka hän (hääriessään puron partaalla, veistellessään tai kävellessään hänen vierellään pensaikossa) oli selostanut hänelle monien lukemiensa kirjojen sisällön, vaikka hän oli kuvaillut näkemiään näytelmäkappaleita, kertonut hänelle sellaisten maiden elämästä, joissa Margaret ei ollut milloinkaan käynyt — jopa sodan aikana omalla torpeedonhävittäjällään vietettyä elämää — oli Mount, vaikka olikin ollut veljellinen, sittenkin pysynyt erehtymättömän suljettuna. Hän ei ollut kertaakaan maininnut Margaretille ainoatakaan häntä henkilökohtaisesti koskevaa seikkaa. Niin, ei kertaakaan koko aikana, minkä he olivat olleet tällä asumattomalla saarella yhdessä. Puhuisikohan hän milloinkaan? Margaret aprikoi…
Hän muisteli lukemattomia muita asioita, joista Mount oli hänelle haastellut… Hän tunsi Mountin äänen jokaisen soinnahduksen, muisti, miten hän lausui: »Ahaa!», »Tosiaankin, neiti Verity…» tai ystävällisesti huomautti: »Älkää olko hupakko!» Hän muisti Mountin sinisten silmien hymyn, hänen tumman päälakensa välkkeen auringonpaisteessa, hänen kasvojensa sivukuvan, hänen miellyttävän, pienipäisen, leveäharteisen varjokuvansa, joka iltaisin kuvastui tummana liekkejä vasten. Kaikki nämä yksityiskohdat hän oli pannut merkille vain sen tähden, että Mount oli ainoa henkilö täällä. Mount teki ilkeästi jättäessään hänelle vastenmielistä muistettavaa poistuessaan hänen luotaan ensimmäisen kerran. (»Kuvitelkaahan, että tuhlaisimme tulitikun!» Pahatuulinen raakalainen!)
Ilkeätä sekin, ettei Mount ottanut häntä mukaan tälle ensimmäiselle, saaren sisäosiin tekemälleen retkelle. Hän oli kyllästynyt tähän rantakaistaleeseen. Hän olisi niin halusta lähtenyt tutkimaan, mitä oli noiden kaukaisempien kallioiden, lehdon, asumattoman alueen takana.
Mutta esittäen hataroita tekosyitä oli Mount jättänyt hänet tänne… (puhellen »ihanasta säästä» ikäänkuin teatterimaisella puutarhakävelyllä… Pyh!)
Vasta uinnin jälkeen — (Mount oli vaatinut häneltä lupauksen, ettei hän Mountin ollessa poissa läheisyydestä menisi omaa mittaansa syvemmälle) — vasta uinnin, hieronnan, voimisteluliikkeiden ja luuta kädessä häärinnän jälkeen alkoi Margaretin harmi talttua.
Pian hän oli riemuissaan…