»No, luultavasti teidän ei tarvitse pelätä kohtaavanne täällä petoja tai villejä. Tällaisessa paikassa ei juuri ole kettuja isompia otuksia; enkä minä — hm — en ole nähnyt muita jälkiä kuin omiamme, neiti Verity.»
»Tiedän sen. Vakuutinhan teille, etten pelkää. Mutta kun puhuitte — ettehän tosissanne usko, että tänään tulee ukkosilma?»
»Ei siltä näytä», toisti Mount kuivasti, vilkaisten pilvettömälle taivaalle, jossa valkeita lokkeja leijaili mutkikkaissa kaarissa. »Ihana sää. Ei merkkiäkään sateen pikaisesta tulosta. Ettehän todenteolla ole huolissanne siitä, että jäätte yksin?»
»En ole huolissani mistään muusta», selitti Margaret. »Olen mielelläni yksin. Pidän siitä.»
Tätä mielitekoaan hän sai tyydyttää sen siniseltä ja kullalta hohtavan päivän loppupuolella.
II
Mutta hän ei jaksanut pitää ajatuksiaan kaukana tavallisesta seuralaisestaan, joka aina muulloin oli ollut niin kumppanillinen ja jonka kanssa oli ollut niin helppo tulla toimeen. Minkälainen peto hän olikaan ollut tänä aamuna! Kuinka inhoittavasti hän olikaan lausunut: »Hyvästi!», ennen kuin lähti astelemaan kallionrinteelle, noudattaen solisevan puron, heidän ainoan ruoka-aittansa, juoksua.
»Hyvästi», tosiaankin! Niin kohteliaasti…
(Peto!)
Valmistautuessaan uimaan Margaret muisti aikaisemman elämänsä aikana kerran sanoneensa jollekulle, ettei hän sietänyt Tom-sedän »nuorta ystävää Mountia». Hän käyttäytyi niin kauheasti.