»Sitä ei ole jätetty valvomatta niin kauaksi.»
»Emmekö voisi peittää sitä? Se kytee peitettynä tuntikausia. Muistan, miten kerrankin kotona lehväkokkomme pysyi sammumatta kaksi kokonaista päivää, vaikka emme lainkaan kohentaneet sitä, herra Mount. Me vain jätimme sen —»
»Silloin te ette otaksuttavasti olleet riippuvaisia siitä saadaksenne lämmintä ja valmistaaksenne ruokanne.»
»No niin! Jos tuli sammuu, niin voimmehan virittää sen uudelleen.
Meillä on tulitikkuja. Teillähän on niitä kokonainen rasia.»
»Kuvitelkaahan, että tuhlaisimme tulitikun!… Mistä arvelette meidän saavan toisen rasian?»
»En tiedä», vastasi Margaret kylmästi — tosiaankin hyvin kylmästi. Tänä aamuna hänen ottoveljensä tuntui ilkeältä, ärtyiseltä, pahantuuliselta, jopa riidanhaluiselta. Herttaisuus oli tyyten kadonnut hänen sävystään ja hän katsoikin Margaretiin ikäänkuin olisi sydämensä pohjasta toivonut olevansa ainoa haaksirikkoinen tällä rannalla.
Heidän ympärillään oli hymyilevä maisema, hietikko, lahti, taivas. Tuntui siltä, että he loittonivat yhä kauemmaksi toisistaan. Ja se kävi niin äkkiä sitten; eikä Margaret jaksanut käsittää sen syytä. Oli samanlaista kuin olisi jotakin tapahtunut heidän toivotettuaan toisilleen hyvää yötä —
»Tulen sytyttäminen uudelleen», huomautti Mount kylmäkiskoisesti, »saattaisi käydä aika vaivaloiseksi. Olettakaahan, että sattuisi satamaan, kun nuotiomme on sammuksissa! Kun on näin kauan kestänyt kaunista säätä, ette ole tullut ajatelleeksi — troopillista ukkosmyrskyä, jollainen saattaisi puhjeta.»
Margaretin pienien kasvojen ilme muuttui nopeasti äreästä hurjan pelokkaaksi.
»Ettehän poistu luotani, ettehän, jos ukkonen on tulossa? Mistään muusta en välitä… Merelläkään en pelkää myrskyä, kunhan vain ei samalla jyrise… Mieluummin, paljoa mieluummin näkisin villipetoja — tai villejä ihmisiä —»